Tämä on ollut terveysviikko: tiistaina kabinetissani vieraili Marjatta Stenius-Kaukonen keskustelemassa terveysasioista ja keskiviikkona puhuin Sydänliiton ja Diabetesliiton yhteistilaisuudessa. Hyötyliikuntaakin on kertynyt, kun esiintymisten välissä juoksee jakamassa vaalilehteä. Tukiryhmässäni on käytäntönä, että en pyydä tukijoiltani sellaisia töitä, joita en itsekin ole valmis tekemään. Siispä hissittömät kerrostalot ovat tulleet tutuiksi, vaikka muita pienemmällä jakoalueella pääsenkin.
Näiden vaalien alla on puhuttu paljon siitä, kuinka kalliiksi käyvät epäterveelliset elämäntavat ja erityisesti ylipaino. Terveysjärjestöt vaativat resursseja ennaltaehkäisevään työhön, Hesari kampanjoi laihduttamisen puolella ja on jopa puhuttu erityisestä haittaverosta lihaville ihmisille.
Tietenkin kannatan sitä, että ihmisillä on tietoa ja mahdollisuus terveelliseen elämään. Kannatan alhaisia maksuja liikuntapaikkoihin ja karkkiautomaattien poistamista kouluista. Silti jokin tässä keskustelussa menee pahasti pieleen.
Ei se ole mitenkään sattumaa, että samaan aikaan kuin nautintoihin liittyviä terveysriskejä paheksutaan ankarasti, työntekoon liittyviä terveysriskejä ei pidetä todellisena uhkana tai kuluna. Kuitenkin tutkimukset näyttävät selvästi, että stressi ja työpahoinvointi ovat lisääntyneet huimasti. Itsemurhiin kuolee kolme kertaa useampi kuin liikenteessä. Mielenterveyshoito on rajusti aliresursoitu ja mielenterveysongelmaiset marginalisoidaan.
Pelottavaa on, että samaan aikaan kun ihmisiä kehotetaan laihtumaan, syömishäiriöt lisääntyvät ja saavat uusia alamuotoja. Yleisesti ajatellaan, että syömishäiriöiden taustalla on mielikuva- ja mainosteollisuuden epärealistinen ihmiskuva. Harvemmin mietitään, miten auktoriteettien taholta tuleva syyllistäminen ja jopa lihavien diskriminointi työelämässä vaikuttavat ihmisiin.
