Tänään kävin Pentti Linkolan luona sopimassa syksyn keskustelutilaisuudesta. Sen herättelemänä muutama sana hänen tuotannostaan.
Linkolan tavaramerkkihän on viimeiset 50 vuotta ollut provokatiivinen, intohimoinen ja tarkka yhteiskuntakriittinen kirjoittelu. On totta, että vuosikymmenten kuluessa kaikki hänen esittämänsä uhkakuvat eivät (onneksi) ole käyneet toteen. Toisaalta – mies teki rauhantyötä 50-luvulla ja puhui ilmastonmuutoksesta 60-luvulla. Nyt jälkeen päin hän on (ikävä kyllä) osoittautunut paljon kaukokatseisemmaksi kuin suurin osa tuon ajan visioista.
Oma yhteiskunnallinen ajatteluni kohtaa Linkolan ainakin viidessä pisteessä:
- Ensinnäkin hän on johdonmukaisesti vuosikymmenestä toiseen vastustanut materiaalisen elintason kohottamista ja jatkuvan talouskasvun ihannetta. Viimeistään nyt pitäisi kaikille olla selvää, että me emme voi vaatia kaikille maailman ihmisille välttävää elintasoa, ellemme ole samalla valmiita laskemaan omaamme. Pallo ei kestä. Suomalaisten ekologinen jalanjälki on maailman kolmanneksi suurin heti USA:n ja Saudi-Arabian jälkeen. Tässä mielessä olemme muiden hyväksikäytöstä elävä roistovaltio.
- Linkola on kirjoittanut paljon myös luontosuhteen ja omavaraistalouden häviämisen aiheuttamasta pahoinvoinnista. Olen miettinyt viime aikoina tätä paljon. on olemassa aika vahvaa näyttöä siitä, että luonnolla ja esimerkiksi puutarhanhoidolla on myönteisiä vaikutuksia ihmisen mielenterveyteen.
- Linkola kritisoi liian nopeita yhteiskunnallisia muutoksia. Hän kirjoittaa siitä, että läpi ihmiskunnan historian muutos on yleensä ollut hyvin hidasta ja antanut ihmisille aikaa totuttautua uusiin oloihin ja käytäntöihin. Osittain tähän liittyy myös hänen kritiikkinsä liikkuvuuden ihannointia kohtaan. Suomessakin viralliseksi dogmiksi on noussut, että tuleva työvoimapula pitäisi ratkaista tuomalla työvoimaa ulkomailta. Kannatan sitä, että ihmisillä halutessaan on oikeus liikkumiseen, mutta keskustelusta on mielestäni unohtunut kokonaan se toinen puoli: useimmat työn perässä muuttavat eivät tee sitä vapaasta tahdostaan, vaan taloudellisesta pakosta. Se voi tarkoittaa pitkää eroa läheisistä, ja joka tapauksessa sopeutumista vieraaseen kulttuuriin. Vapaa liikkuvuus on hieno asia, mutta tässä Suomen uudessa linjassa alkaa olla vähän pakkosiirtojen makua.
- Suomessa on säilynyt agraarinen nautintaoikeus uusiutuviin luonnonvaroihin: me kutsumme sitä jokamiehenoikeudeksi. Nyt kuitenkin yksityisomistuksen laajentuminen uhkaa tätä käytäntöä yhtä aikaa monesta eri suunnasta. Samaan aikaan yhä useampi elää kaupungeissa, joissa jokamiehen oikeus on alunperinkin ollut vieras. Kuka hallitsee kaupunkien julkista tilaa?
- Sitten on vielä Linkolan kritiikki meidän koulutusjärjestelmäämme kohtaan, tai kuten hän itse sanoo, ”koko koulutusyhteiskunta ei inhimillisellä tasolla merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityllä, soudella järvillä tai poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin ja korkeakouluihin […] opiskelemaan asioita, joita enimmäkseen ei ole mitään syytä tietää.” (Toisinajattelijan päiväkirja 1979, s. 89) Linkola ei vastusta sivistystä tai opiskelua sinänsä, mutta kylläkin voimakkaasti sen nykyistä toteuttamistapaa ja kaiken muun alisteisuutta sille.
Loppuun vuoden 1993 Linkolaa (Voisiko elämä voittaa 2005, s. 14), pohdintaa hänen Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Karjalaan tekemiensä matkojen jäljiltä:
Vihdoin minä lopullisesti ymmärrän, miksi minä omassa maassani, johon olen sidottu, elän pysyvän kauhun vallassa, miksi minulla on tunne kuin minua koko ajan lyötäisiin nyrkillä naamaan. Ei se johdu pelkästään siitä, että metsät on raadeltu ja rannat alennettu markkinahumuun. Ei se johdu asfaltti- ja betonipintojen suunnattomasta määrästä sinänsä eikä autojen miljoonaisesta kimalluksesta katsoi minne hyvänsä. Se johtuu siitä, että tässä maassa kaikki on raakaa, sileää, räikeää, puleerattua, valmista. Kauheinta on se, että maa on järjestyksen kourissa, täällä on kaikki ojennuksessa. Raivaussaha on työkaluista kammottavin, joka hiekanjyvään on lyöty ihmisen ylimääräinen omistajanmerkki. Suomessa ei ole mitään salaperäistä, ei mitään lempeää, ei missään himmeää hehkua.
