Isoäitini asuu kerrostalossa, jonka sokkelissa sijaitsee päiväkoti. Hän paheksuu sen ”laiskoja ämmiä”, jotka kuulemma seisovat rykelmässä juttelemassa omia asioitaan eivätkä huomaa lapsia. Joskus isoäiti huutaa ikkunasta näille ohjeitakin, käskee laittaa tumppua lapsen käteen tai antaa keinussa vauhtia.
Kyseisessä päiväkodissa ilmeisesti on kuitenkin useampi työntekijä lasten kanssa ulkoilemassa. Olen saanut valituksia siitäkin, että koko lapsilaumaa valvoo vain yksi aikuinen. Ikävää kuultavaa oli myös ystäväni kertomus siitä, miten päiväkodin henkilökunnan mielestä hänen lapsensa pitäisi oppia ”antamaan takaisin”, kun toinen lapsi lyö tai heittää hiekkaa silmiin.
Oma kokemukseni kunnallisesta päivähoidosta on aivan erilainen. Kaikki lasteni hoitajat ovat olleet työlleen omistautuneita, mutta nykyinen päiväkoti on huippu. Kunnan sille tarjoamat tilat ovat aikuisen silmin ahtaat ja epäkäytännölliset, mutta lapsia se ei näytä haittaavan. Päiväkodissa luetaan, pelataan, lauletaan ja leikitään joka päivä. Retkillä käydään usein; rahaa siihen ei ole, mutta kävelymatkan päästä löytyy kirjasto, puistoja, siirtolapuutarha jne. Maanantaisin hoitajat tuovat mökiltään kukkia maljakkoon tai käpyjä askarteluun. Tampereen museotoimen kanssa on sovittu vaihtuvasta taidenäyttelystä päiväkodin tiloissa – näin lapsilla on aikaa tutustua tauluihin omassa arjessaan, ei pikaisella museokierroksella. Kohta alkaa taas kokkikoulu.
Päiväkoti perustuu ”sisarusryhmille”, siis eri-ikäiset lapset ovat samoissa ryhmissä. (Se oli alun perin syynä hoitopaikan valintaan, sillä mielestäni ei ole tervettä, että yhteiskunnassamme ikäluokat eristetään toisistaan aina päiväkodista vanhuspalveluihin.) Sen periaatteissa painotetaan yhteisöllisyyttä. Käytännössä jo muutaman vuoden ikäiset lapset ottavat pienemmistään vastuuta. Toisaalta pienet oppivat asioita tehokkaasti vanhempien lasten esimerkin kautta.
Hyvä päiväkoti välittyy vanhemmillekin: nelivuotias poikani lähtee joka aamu sinne mielellään, eikä ole kotiin tullessaan väsynyt tai stressaantunut. Vuosien mittaan hän ei ole maininnut kiusaamisesta. Taisteluleikeistä huolimatta todelliset ristiriitatilanteet hän ratkaisee väkivallattomasti.
Stakesin tuoreen kyselyn mukaan joka viides yläasteikäinen on kohdannut fyysistä uhkaa, 5-9 prosentilta oli varastettu jotakin väkisin tai uhkaamalla väkivallalla. Luvut ovat sitä luokkaa, että kyse ei voi olla yksittäistapauksista, vaan väkivaltaan perustuvan kulttuurin vahvistumisesta. Sitä tukee myös se, että lasten mukaan aikuiset eivät yleensä ole puuttuneet asiaan.
Ratkaisuksi tarjotaan aggressionhallintakasvatusta. Minä suosittelisin kouluterveydenhoitajien lisäämisen ohella riittävästi resursoitua, lapsia kunnioittavaa, pitkäjänteistä rauhankasvatustyötä.
