Eilen Tampereen kaupunginvaltuusto päätti ottaa käyttöön Tampere-lisän. Se tarkoittaa, että perheelle maksetaan yhdestä alle 3-vuotiaasta kotona hoidetusta lapsesta 140 euroa, kahdesta 240 euroa kuukaudessa. Tavoitteena on tukea lapsiperheitä ja jossain määrin helpottaa päiväkotien lapsitulvaa.
Tampere-lisään liittyy kuitenkin ongelma: se ei hyödytä lainkaan toimeentulotuella olevia lapsiperheitä, koska sama summa vähennetään toisesta tuesta. Käytännössä siis kaikkein köyhimmät lapset jäävät ilman Tampere-lisää.
Nämä ovat niitä lapsia, jotka eivät haalarin kastuessa pääse enää ulos, koska kakkoshaalariin ei ole varaa. Juuri nämä lapset syövät EU:n ruoka-apua ja jäävät pois kalliista vauvamuskareista ja temppujumpista. Tilanne loukkaa oikeudentajuani, sillä jos joku kunnan tukea tarvitsisi, niin juuri he. Olen koettanut vaikuttaa asiaan valmistelun aikana kaikissa mahdollisissa elimissä: omassa ryhmässäni, lautakunnissa ja valtuustossakin. Silti pari viikkoa sitten totesin, että valtaosa valtuutetuista ei edes tiennyt koko ongelmasta. Jostakin syystä asia ei ilmeisesti noussut esille talousarvioneuvotteluissa, vaikka sen piti kuulua Vasemmistoliiton valtuustoryhmän esittämiin budjettitavoitteisiin.
Ennen valtuuston kokousta on puolueryhmillä tapana sopia keskenään, mitä asioita pohjaesitykseen voidaan lisätä. ”Budjettisovun” synnyttyä ei saisi enää esittää uusia asioita, tai jos joku anarkisti esittää, ”budjettikurin” säilymiseksi muiden pitää äänestää vastaan. Järjestelmän tarkoituksena on taata, ettei itse valtuustossa nouse esiin kiusallisia poliittisia kysymyksiä – kysehän on julkisesta tilaisuudesta ja poliitikolle julkisuus on elinehto.
Siksi sain aikaan myrskyn vesilasissa esittämällä talousarviomuutosta, jossa Tampere-lisä olisi tullut myös köyhille perheille. En mielelläni ärsytä toisia poliitikkoja eikä se ole viisastakaan, mutta tässä kohtaa pidin asiaa riittävän tärkeänä, kyse oli kuitenkin uudesta, selvästi epäoikeudenmukaisesta käytännöstä. Sovun rikkominen tarkoittaa sosiaalisia sanktioita muiden valtuutettujen ja erityisesti oman ryhmän taholta. Asian vieminen äänestykseen kuitenkin pakottaa jokaisen valtuutetun paneutumaan asiaan, joten tässä kohtaa pidin sitä sen arvoisena.
Eihän esitykseni tietenkään läpi mennyt. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuri piti. Silti tällaisissa tapauksissa käy toisinaan niin, että vaikka mitään ei suoraan päätetä, muutaman kuukauden sisällä koneisto etsii ratkaisun vähin äänin. Nyt kaikki valtuutetut ainakin tietävät ongelman, joten kyse on vain poliittisesta tahdosta.
