Vierailin Helsingin Kallion Pelastusarmeijassa. Piti käydä teellä ruokalan puolella, mutta portaissa vastaan tuli yksikön johtaja Eero Untamala ja hänen ystävällisellä opastuksellaan pääsimme tutustumaan asuntolaan. Paikka on kohtuullisen siisti mutta auttamattoman vanha, rappeutunut ja karu. Huoneisiin mahtuu juuri ja juuri sänky ja kaappi. Kyllä siellä hetken majoittuu, mutta ei siitä kodiksi ole.
Pelastusarmeija täytti äskettäin sata vuotta. Tämän ajan se ollut keskeisimpiä kodittomien miesten tukikohtia Suomessa. Toiminnalle on myös kysyntää – asuntola on ollut vuosikymmenestä toiseen täynnä, ja on edelleen. Muutaman vuoden päästä tilat on tarkoitus remontoida tuettuun asumiseen ja paikkojen määrä puolittuu. Vielä ei ole ihan selvää, mihin sitten menevät ne, jotka eivät näihin asuntoihin mahdu tai pääse.
Yksi syy miesten näkyvämpään syrjäytymiseen on se, että suomalaisessa kulttuurissa miehet ovat ikään kuin verkostojen ulkojäseniä, jonkun naisen veljiä, poikia tai aviopuolisoita. Meillä naiset huolehtivat suvun kotitalouksien yhteydenpidosta, naiset lähettävät joulukortit ja naisten vastuulla on keskinäisen avun organisointi. Ellei mies ole aktiivisesti osallistunut näiden yhteyksien uusintamiseen, avioero merkitsee vähittäistä etääntymistä koko sukuyhteisöstä. Asiaa ei paranna se, että Suomessa miehillä on keskimäärin vähemmän miespuolisia ystäviä kuin missään muussa Euroopan maassa.
Untamala kertoi kyselystä, jonka mukaan jokaisella asukkaalla oli keskimäärin puolitoista lasta. Pienituloisen yksinäisen miehen on monissa kaupungeissa hyvin vaikea saada asuntoa ja jos ei ole osoitetta, ei työtäkään tahdo löytyä. Kodin, rahan ja sosiaalisen verkoston puuttuminen tekee isyyden hankalaksi. Vaikka tapaamisvuorot olisi sosiaalitoimiston kanssa saatu järjestettyä, ei oikein ole paikkaa, johon lapsia ottaa. Nämä kodittomien asuntolat eivät ole lapsia varten.
Ajattelen, että harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta yhteyden säilyminen on sekä lapsen että vanhemman etu. Ei siitä saisi tehdä kohtuuttoman vaikeaa.
