Viime kuukausina miesten kohtaamat tasa-arvopulmat ovat olleet julkisuudessa paljon. Myös politiikan maailman on huomannut tasa-arvokeskustelun koskevan miehiäkin: vihreillä on oma miesryhmänsä ja meillä Vasemmistoliitossa puuhataan miespoliittista ohjelmaa. Miesasialiike on järjestäytynyt ja argumentoi asiaansa koko ajan paremmin.
Olen vuosien ajan puhunut siitä, miten sukupuolijärjestys sortaa myös miehiä ja miten myös miehet kohtaavat vakavaa syrjintää sukupuolensa perusteella. Nyt minun siis pitäisi iloita, kun teema on vihdoin noussut valtavirtaan. Vaan kun en ole. Surukseni huomaan nimittäin miesasialiikettä vaivaavan saman syövän, josta olen vuosien mittaan moittinut naisliikettä.
Sekä nais- että miesliikkeessä aivan keskeisenä moottorina on toimijoiden omat kokemukset sukupuolisyrjinnästä. On hienoa, että ne osataan ottaa vakavasti. Samaan aikaan molemmissa on kuitenkin tendenssi, joka pyrkii vastakkaisen sukupuolen kokemuksen vähättelyyn. Miesliikkeessä käytetään valtavasti energiaa sen osoittamiseen, ettei raiskauksia oikeastaan tapahdu kovin paljoa ja naiset tekevät rikosilmoituksia lähinnä pahuuttaan. Naisliikkeessä taas esitetään aivan vakavissaan, että syrjintä huoltajuuskiistoissa on miesten omaa syytä, osallistuisivat enemmän kotitöihin.
Itse ajattelen, että sama sukupuolijärjestelmä aiheuttaa sekä miesten että naisten syrjintäkokemukset. Isien huoltajuusoikeuksiin liittyvät epäkohdat ja kotitöiden kasautuminen naisille ovat osa samaa ilmiötä, eivät toisiaan poissulkevia. Siksi voimat voisi ja ehdottomasti pitäisi yhdistää, taisteluun kaikin puolin tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.
On surullista, että miesasialiikkeen ja naisasialiikkeen on niin vaikea tavoitella tasa-arvoa yhdessä.
