Olen syntynyt maahan, jossa naisten koulutusta, äänioikeutta ja ehkäisypillereitä pidetään itsestäänselvyytenä. Maahan, jossa tytär perii saman osuuden kuin veljensä, hallinnoi omaisuuttaan itsenäisesti ja käy töissä kodin ulkopuolella.
Tietenkään tasa-arvo ei Suomessakaan toteudu täydellisesti. Jotkut rakenteet syrjivät naisia, toiset miehiä, kolmannet ovat epäedullisia kaikkien kannalta. Silti tasa-arvotyö on täällä ihan eri asia kuin niissä maissa, joissa samanarvoisuuden vaatiminen voi merkitä naiselle perheen, vapauden ja hengen menetystä. Siksi länsimaisen naisliikkeen on usein vaikea ymmärtää muiden kulttuurien olosuhteita.
Meillä esimerkiksi pidetään edistyksellisenä korostaa kehitysyhteistyössä naisten koulutusta. Itsekin olen mainostanut tutkimuksia, joiden mukaan naisten koulutus on tehokkain keino nostaa perheiden elintasoa. Mutta vaikka nämä tulokset pätevät moniin yhteisöihin, ne eivät ole yksiselitteisesti kopioitavissa maasta ja maanosasta toiseen.
Äskettäin kuuntelin afganistanilaista naista, jonka mielestä pitäisi kouluttaa mieluummin miehiä. Hänen mukaansa länsimaisten avustusjärjestöjen kouluttamia naisia vainotaan ja heidät suljetaan ulos yhteisöstään. Ainakin Afganistanin vanhoillisimmilla alueilla miesten kouluttaminen voisi tuottaa tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa kannattavan miespolven ja siten helpottaa naisten asemaa. Näkökulma on tärkeä, vaikka se pitäisikin vain osittain paikkansa: jos koulutus ei ole itsestäänselvyys pojillekaan, onko reilua keskittää avustustyö vain tyttöihin?
Ehkä kornein esimerkki feminismin länsikeskeisyydestä oli yhdysvaltalaisen järjestön päätös lähettää Thaimaan maaseudulle cheerleadereitä. Hyvää tarkoittavat aktiivit ajattelivat, että nähdessään vapaita länsimaisia naisia myös riisipeltojen köyhät innostuisivat vaatimaan oikeuksiaan. Mahtoivat paikalliset ihmetellä puolipukeista ja värikkäin huiskuin varustautunutta agitaatioryhmää.
Länsikeskeisyys näkyy myös siinä, miten naisliikkeen sisällä painotetaan joitakin tasa-arvo-ongelmia ja jätetään toiset vähemmälle huomiolle. Kehitysmaalaisten naisten heikosta asemasta puhutaan mielellään yhteyksissä, joissa vastapuolella on miesten hallitsema yhteiskunta. Esimerkiksi naisen oikeus seksuaaliseen koskemattomuuteen on kysymys, joka yhdistää eri kulttuurien naisia. Raiskaajat ovat yleensä miehiä ja miehet hallinnoivat oikeusjärjestelmiä, joissa raiskausilmoituksen tehnyt nainen voidaan tuomita vankilaan avioliiton ulkopuolisesta seksistä. Miehet dominoivat konfliktialueiden rauhanneuvottelujakin, joissa seksuaalinen väkivalta liian usein vaietaan, toisin kuin muut sotarikokset.
Yhtenäisyyden kannalta kiusallisimpia ovat tilanteet, joissa naisten heikosta asemasta hyötyvät toiset naiset. Heinäkuussa osallistuin konferenssiin, jossa espanjalainen tutkija kiitti, miten feministien sitkeän työn ansiosta hänen kotimaassaan naiset osallistuvat entistä enemmän työelämään. Puheenvuoron jälkeen yleisöstä nousi jamaikalainen, joka muistutti, miten hänen maansa naiset maksavat espanjalaisten emansipaatiosta kovan hinnan: kun julkista päivähoitoa ei ole, valkoisen naisen urahaaveet mahdollistaa siirtolaisnainen, joka suostuu hoitamaan kodin ja lapset riittävän halvalla. Näille siirtolaisnaisille kodin ulkopuolella työskentelyssä ei ole kyse vapaudesta, vaan lähtemisen ja rakkaistaan eroamisen pakosta.
Naisten keskinäistä ymmärrystä yli kulttuurirajojen edistetään parhaiten toimimalla yhdessä ja arvostamalla kanssaihmisten mielipiteitä. Lisäksi meille rikkaan lännen naisille olisi ihan terveellistä muistaa, kuinka vähän aikaa sitten meillä tehtiin työtä samojen perusoikeuksien eteen, joita monien kehitysmaiden naiset vaativat nyt: vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten myös Suomessa raiskausilmoitus johti varmemmin uhrin kuin tekijän pidättämiseen.
Anna, elokuu 2010
