Kun kuormaa kasaantuu liikaa ja unta liian vähän, lopulta pinna palaa. Äiti huutaa suojapukua vastustelevalle lapselle niin rumasti kuin vain osaa. Samalla hetkellä nainen tietää arjen karanneen käsistä ja pakenee tilannetta makuuhuoneeseen.
Ensin on vain paha olla, sitten tulee pärskivä hillitön itku. Lopulta sitä vain istuu hiljaa, tunnustellen sisällä paisuvaa syyllisyyden ja häpeän möykkyä. Sitä ei saa millään pois. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. On vain koottava itsensä ja päätettävä, että tämä oli sitten viimeinen kerta. Tästä lähtien hän olisi ihan täydellinen äiti.
Eteisessä lapsi on riisunut ärsyttävät ulkovaatteet ja rakentaa perheen kengistä tavarajunaa. Kun makuuhuoneen ovi avautuu, hän vilkaisee ylös varoen, mutta ei kuitenkaan erityisen järkyttyneenä. Äidin halaus osuu pahaan kohtaan, sillä veljen lenkkari on juuri ajettu lastauslaiturille. Aina sillä on halipula.
Olen alkanut ajatella, että syyllisyys kuuluu äitiyteen yhtä väistämättömästi kuin rakkauskin. Äitiydestä voi toki selvitä paremmin tai huonommin, muttei koskaan niin kuin toivoisi. Jos hyvin käy, sitä oppii elämään syyllisyytensä kanssa, luopuu täydellisyysfantasioista ja tyytyy tavoittelemaan riittävän hyvää äitiyttä. Useimmista lapsista kasvaa kuitenkin lopulta kelpo aikuisia, vanhempien puutteista huolimatta.
Sitä paitsi äitien syyllisyydelle on hyvät biologiset perusteet. Syyllisyys piiskaa yrittämään lapsen parasta silloinkin, kun ei jaksaisi tai kaikki tuntuu menevän ihan pieleen. Se saa asettamaan lapsen tarpeet ehdoitta kaiken muun edelle. Siten äidin huono omatunto on avuttoman ihmistoukan ikiaikainen eloonjäämiskeino. Sylilapsella on luovuttamaton oikeus vaatia tarpeidensa tyydyttämistä, itsekkäästi ja muista välittämättä.
Paha kyllä, murskaava syyllisyys valuu muillekin elämän alueille ja pahimmillaan seuraukset voivat olla tuhoisia. Esimerkiksi raiskauksen uhri kokee usein olevansa osasyyllinen, eikä siksi osaa hakea apua tai oikeutta. Oma vika, jos lähtee vieraan mukaan, kävelee ulkona öisin, pukeutuu uuteen kotelomekkoon, juo liikaa, jättää lasinsa baarissa vartioimatta tai flirttailee. Kaikkihan sen tietää, kuinka siinä käy.
Sama syyllistämisen kaava toistuu myös lähisuhdeväkivallassa. Uhri päättelee lyömisen olevan oikein tai ainakin ymmärrettävää, koska puoliso joutui sietämään jatkuvaa nalkutusta, vahtimista tai laiminlyöntiä. Kaikki muuttuu, jos muuttaa itseään. Väkivalta on voitettavissa, kun vain jaksaa rakastaa enemmän ja uhrautuvammin…
Syyllistämisellä on helppo hallita. Kätevintä siinä on, että kunhan jonkun saa vakuuttuneeksi omasta kehnoudestaan, tämä huolehtii kontrollista ja keksii rangaistukset rikkomuksista ihan itse. Valitettavasti näin tapahtuu myös työelämässä.
Seurasin äskettäin tapausta, jossa kunnan kirjastoon asetettiin säästösyistä ylityökielto – seurauksena oli, että henkilökunta leimasi itsensä ulos tunnollisesti työpäivän päättyessä, mutta hiipi sitten salaa takaisin tekemään töitä. Onhan toki kirjastovirkailijan oma vika, jos hän ei selviä vastuistaan maksetuissa työtunneissa? Eikä kyseessä ollut mikään poikkeustapaus, pelkästään yksityisillä palvelualoilla tehdään vuosittain ilmaisia ylitöitä 5 000 työntekijän verran.
Myös miehiä syyllistetään, mutta jostakin syystä mekanismi näyttää purevan paremmin naisiin. Tyypillisesti juuri naiset kokevat alisuorittavansa läpi elämän: he ovat mielestään huonoja äitejä, itsekkäitä puolisoita tai tehottomia työntekijöitä. Reisiin jumittunut selluliitti muistuttaa aamupeilin ääressä, miten sitä ei osaa edes syödä ihmisiksi. Ja tietenkin omista puutteista voi syyttää vain itseään.
Itse asiassa yhteiskunnan rattaat pyörivät yhä kiihtyvällä vauhdilla sitä lankeemuksen ja sovituksen kehää, johon kristillinen kirkko on meidät aikanaan opettanut. Maallisella puolella erona vain on, että armollinen ja rakastava Jumala puuttuu, eikä kehästä siten ole ulospääsyä…
Vähän voisi kuitenkin auttaa, jos yrittäisi opetella rakastamaan itseään yhtä paljon kuin lähimmäisiään.
Anna, marraskuu 2010
