On vaikea tietää vielä varmasti, millaista arkea sitten vanhana toivoo. Luulen kuitenkin, että myös silloin arvostan hauskuutta ja turvallisuutta. Että apu on lähellä, mutta se ei estä kaikkia niitä persoonallisia pikkuasioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.
Olen kiertänyt syksyn mittaan tutustumassa tai vapaaehtoistyössä erilaisissa vanhuspalveluissa. Useimmat paikat eivät näytä järin hauskoilta. Kerrotaan, että esimerkiksi Koukkuniemessä oli muinoin aika vilske, oli retkiä, kerhoja, käsityöbisnestä ja romanssejakin. Nyt laitokseen kuitenkin tullaan niin huonokuntoisena, että asukkaiden päivät kuluvat varpaiden tuijottelussa. Myös säästöt näivettävät hauskan vanhuuden ehtoja: aidot kuuset on vaihdettu muovisiin ja juhannuskoivuista luovuttu kokonaan.
Vaihtoehtojakin olisi. Tanskassa kuulin vanhainkodista, jossa muistisairaatkin saavat päiväsaikaan mennä ja tulla omin päin. Lähikorttelien asukkaat ovat tottuneet mummoihin ja pappoihin ja auttavat heitä tilanteen vaatiessa. kuuden maissa porukka kootaan paitoihin kiinnitettyjen jäljityslaitteiden avulla ja kärrätään pakettiautolla kotiin illalliselle, johon kuuluu musiikkia, kiireetöntä jutustelua ja tilkka viiniä. Siis paikka, jossa voisi olla hauska viettää elämänsä ehtoota.
Liian usein Suomessa ajatellaan, että vanhustenhoidon tärkein muuttuja on hinta. Unohdetaan, että samalla rahalla voi tehdä monenlaista. Myös ikäihmiset ovat yksilöitä ja nauttivat eri asioista.
Miksei esimerkiksi hoitajapulaa voisi lähteä purkamaan myös toisin päin, rakentamalla kokeeksi vanhainkotia Filippiineille? Vaikka enemmistö ikäihmisistä viihtyy kotiseudullaan, aina löytyy niitäkin, joilla ei ole omaisia sitomassa Suomeen ja jotka mielellään vaihtaisivat ilmastoon, jossa rollaattori ei jumitu lumipenkkaan. Kaupassa voittaisivat myös hoitajat, joiden ei tarvitsisi erota rakkaistaan ja matkustaa töihin toiselle puolen maailmaa. Vaikka henkilökunnalle maksettaisiin ostovoimaltaan Suomen tasoista palkkaa, tulisi kokeilu valtiolle halvaksi.
Toistuvasti julkisuuteen nousevat esimerkit vanhushoivan turvallisuusongelmista ovat vieneet huomion muista hyvän vanhuuden kriteereistä. Tällaisessa tilanteessa omaiset, työntekijät ja kuntalaiset suhtautuvat jokaiseen uudistukseen terveellä epäluulolla ja vaativat hoivaan niin tiukkaa sääntelyä, ettei kokeiluihin jää mahdollisuutta.
Jos näin saadaan varmistettua turvallinen vanhuus, niin ei ainakaan erityisen hauskaa.
Lehtiyhtymä 13.2.2011
