Toki työttömyys on monelle nuorelle onnettomuus, mutta ei se työpaikkakaan aina ole lottovoitto. Usein vaivalla hankittu kesä- tai osatyöpaikka merkitseekin vapauden, itsekunnioituksen ja jopa terveyden vaarantumista, riistopalkalla tai kokonaan ilman palkkaa.
On viitteitä siitä, että läpi työmarkkinakentän kokemattomilla nuorilla teetetään ikävimmät ja vaarallisimmat työt. Tyypillisesti nuoren työ löytyy niiltä palvelusektorin matalapalkka-aloilta, joilla normaali ammattiyhdistysaktivismi on hullunrohkeutta. Paremmissakin töissä jäävät pätkätyöläiset nuoret helposti kahvihuoneen solidaarisuusrenkaan ulkopuolelle.
Eikä tästä parane syyttää yksin työnantajia, sillä nuoren työvoiman kaltoinkohtelu tuntuu olevan valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Koulujen opetusohjelmista käytännön työelämän pelisäännöt puuttuvat kokonaan ja niinpä ensimmäisiä työpaikkojaan etsivä nuori ei välttämättä tiedä, että työsopimus kannattaa tehdä kirjallisesti, työehdot määrää työehtosopimus eikä työssä tarvitse vaarantaa henkeä ja terveyttä.
Eduskunnasta on lähtöisin myös se ”nuorten syrjäytymisen ehkäisyksi” nimetty työvoimapolitiikka, joka pakottaa työttömän – erityisesti nuoren – suostumaan töihin millä ehdoilla tahansa. Jos työstä tai palkattomasta työharjoittelusta kieltäytyy, menettää muutenkin vaatimattoman päivärahan ja pahimmassa tapauksessa tulot pudotetaan kuuteenkymmeneen prosenttiin minimitoimeentulosta. Vaikka kieltäytymistään yrittäisi perustella kohtuuttomilla, vaarallisilla tai laittomilla työehdoilla, työkkäri uskoo ensisijaisesti työnantajaa.
Nuorten heikko asema säteilee yllättäviinkin paikkoihin. Esimerkiksi äsken julkistetun lähipostien lakkautuslistan taustalta löytyy jakelusopimusten kiihtyvä siirtyminen Itellalta halpisjakelufirmoille. Pitäisi miettiä sitäkin, mitä yhteiskunnalle maksaa nuorten vieraannuttaminen työelämästä: Kun sitä on muutaman kerran vedetty kölin alta, oppii fiksu ihminen varomaan palkkatyötä.
