Aika ajoin jokin ideologia saa niin vahvan aseman, että siihen aletaan suhtautua tosiasiana. Tällaisen hegemonian syntyessä kilpailevat aatteet vastaavasti heikkenevät. Ne alkavat tuntua epärealistisilta ja naiiveilta vaihtoehdoilta. Kyse ei kuitenkaan ole mistään yksittäisen puolueen salajuonesta, vaan laajasti yhteiskunnan läpäisevästä virtauksesta. Mukaan tempautuu poliitikkoja, virkamiehiä, toimittajia ja tutkijoita läpi puoluekentän.
1990-luvun alussa uusliberalistinen ajattelu valtasi Suomessa hegemonian. Sen perusteesejä on toiminnan arviointi talouden näkökulmasta, markkinoiden vapaus ja yksilöllisen vastuun korostaminen. Suomea alettiin reivata johdonmukaisesti uusliberalistiseen suuntaan. Vielä paria vuotta aikaisemmin edistyksen iskusanoina olleet hyvinvointivaltio, tuloerojen tasaaminen ja maksuton koulutus kuulostivat äkkiä hassun vanhanaikaisilta. Muutamassa vuodessa Suomesta tehtiin paitsi rikas, myös huomattavan kilpailukykyinen ja sijoittajaystävällinen maa. Suurten yritysten ja pääomatulojen verotusta laskettiin merkittävästi.
Samaan aikaan useat inhimillisen kehityksen mittarit painuivat miinukselle. Tulo- ja terveyserot alkoivat kasvaa pitkän päinvastaisen kehityksen jälkeen. Tähän vaikuttivat ainakin tasaverotuksen vahvistuminen, sosiaaliturvan erilaiset heikennykset sekä julkisten palvelujen maksukorotukset – kaikki puhdasverisiä uusliberalistisia uudistuksia.
Usein on niin, että hegemonian ollessa poliittisesti vahvimmillaan sen menestyksen taustalla oleva tendenssi on jo murenemassa. Parin viime vuoden aikana onkin näkynyt merkkejä siitä, että tuuli olisi jälleen kääntymässä. Uusliberaalin kehityksen inhimillisistä kustannuksista käydään nyt keskustelua aivan eri vakavuudella kuin vielä hetki sitten.
Keskeisiä uusliberalismin dogmeja haastetaan monelta suunnalta: ympäristöjärjestöt eivät niele talouskasvua mihin hintaan hyvänsä, vasemmiston vaatimus sosiaalisesta tasa-arvosta on saanut uutta pontta, perussuomalaisten menestys kertoo kasvavasta epäluulosta eliitin linjauksia kohtaan ja kirkko arvostelee yhteiskunnan rakentamista rahan ehdoilla. Jopa sijoittajat suhtautuvat kriittisesti nykymuotoisen kapitalismin elinkelpoisuuteen.
Eduskunnassa on parhaillaan käsittelyssä uudistus, jossa työttömien karenssibyrokratiaa helpotetaan. Muutos ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin päinvastainen viime vuosien kehitykselle. Yhdessä työttömyyspäivärahan tasokorotuksen kanssa se viittaa siihen, että trendi on vaihtumassa työttömyydestä rankaisemisesta työhön kannustamiseen.
Erityisen kiinnostava on syksyn mittaan herännyt keskustelu suurten terveys- ja hoivayritysten moraalista. Ruotsalaisen lehdistön innostamana toimittajat intoutuivat meilläkin kysymään, miksi julkisilla varoilla tuetaan hoivasektorin palkkadumppausta ja siitä syntyvien voittojen hivuttamista ulkomaille verottajan nenän edestä. Eikö meiltä löydy myös julkista tuotantoa ja pk-yrityksiä, joilla hoivan kokonaiskustannukset saataisiin alemmaksi ja laatu parempaan valvontaan?
Hegemonialle on tyypillistä, että aikansa hallittuaan se alkaa heiketä. Seuraa murroskausi, jossa valtatyhjiö antaa tilaa mitä mielikuvituksellisemmille aatteille ja vaihtoehtojen etsinnälle, ennen kuin uusi hallitsija tukahduttaa ajatuskarnevaalin omiin itsestäänselvyyksiinsä.
On myös harhaluulo että uusliberalismi aiheuttaisi talouskasvua joka on nopeampaa kuin Keynesiläinen. Oikeat luvut, David Cameron, Taloushistoria :
Klassinen kapitalismi (1800-1930) kasvu 1,75%
Keynesiläinen kapitalismi 1945-1970 kasvu 3.0%
Uusliberalismi kasvu 1.6%
Keynesiläinen malli on tehokkain ja inhimillisin. Mu kotisivula on graafit suomen kasvusta. Julkaisin neliosaisen artikkeli sarjan Rakentajassa ja KU:ssa jossa vertailin hommaa.
Uusliberalismi on murrosvaiheessa eikä vähiten globaalin finanssikriisin johdosta.
Vasemmiston kannalta oleellista olisi tässä tilanteessa tuoda realistinen vaihtoehdo vallitsevalle ideologialla. Vasemmistolla linee kuitenkin sormi suussa. Mikä olisi se vasemmiston vaihtoehto vallitsevalle (finanssi)kapitalistiselle järjestelmälle?
Näyttää jopa siltä, että vasemmisto on ottanut vallitsevan uusliberalistisen hegemonian heikkenemistä jarruttavan roolin. Hallituksessa oloa perustellaan pieniin näennäisuudistuksiin vedoten. Kuitenkin hallituksen toiminnan kokonaiskuva on vallitsevan hegemonian säilyttämisen viitoittama. ”Kannetaan vastuuta” vallitsevasta hegemoniasta.
Hyvin konkreettisesti vasemmiston hegemonistinen vastuun kanto tulee näkymään hallituksessa maaliskuun kehysriihessä, kun tasaveroja nostetaa ja palveluja leikataan sekä EVM:kin näyttää olevan jo läpihuutojuttu.
Jos vasemmisto ei osaa tai ei halua haistaa tuulen suuntaa, niin aina löytyy niitä, jotka sen osaavat ja hyädyntävät tilannetta joskus hyvinkin itsekkäisiin tarkoituksiin.
Tuulen kääntymisestä tulikin mieleen: onko tekijänoikeussekoiluun tulossa joskus muutosta?
Meillä ei kohta ole enää mitään oikeuksia jäljellä, jos nykylinjaa jatketaan.
@ auv rouinen:
Tarkoitit varmaan Rondo Cameron etkä David?!
Angus Maddisonilla lienee tarkempia lukuja, erityisesti kapitalismin kultaisten vuosien osalta arvio taitaa olla jopa yli neljän prosentin. Ongelma tietysti tässä vertailussa on, että keynesiläisyydellä ei välttämättä ollut juuri mitään tekemistä aikakauden talouskasvun kanssa. Noille vuosille osuivat myös naisten täysi siirtyminen työelämään, halvan öljyn aikakausi, jälleenrakennus kahden suursodan jälkeen ja ehkä ennen kaikkea tuotantoteknologian päivittäminen tasolle, joka olisi ilman sotia ollut inhimillisen pääoman puolesta mahdollista aiemminkin. Lisäksi pitäisi huomata, että keynesiläisyys ei loppunut välittömästi vuonna 1970, mutta huikean talouskasvun aika loppui (tosin kasvu on ollut melkoista myöhemminkin, reaalinen BKT per capita taitaa olla yli kaksinkertaistunut vuodesta 1970).
Oli miten oli, minusta keynesiläistä kapitalismia ei muutenkaan pitäisi korottaa mitenkään vasemmistolaiseksi vaihtoehdoksi. Vaikka valtio välillä harjoittaisikin vastasyklistä talouspolitiikkaa, niin ei se minusta kapitalismia mitenkään inhimilliseksi tai toimivaksi muuttaisi.
Olen myöhässä, mutta kommentoinpahan kuitenkin.
Anna kirjoittaa julkisesta keskustelusta koskien hoitopalveluita yms. Äärimmäisen tarpeellista keskustelua, muitta/vaan lieneepä niin että tämän keskustelun on käynnistänyt Hesari (ja ehkä Yle), ei kukaan poliitikko!
Tässäpä on pohtimista.
Oma mielipiteeni: vasemmistolaisen politiikan pitäisi pystyä nostamaan tällainen keskustelu. Vasemmistolaisen politiikan pitäisi myös pystyä tarjoamaan muita vaihtoehtoja kuin ns. ”kuntauudistus”.
Ja politiikka on myös mielestäni muuta kuin kansalaisyhteiskunnassa käytävä keskustelu. Keskustellaan nyt mistä vain, mutta todelliset päätökset tehdään ”kovissa ytimissä” tai voimankäytön jälkeen. Politiikka ei ole vain keskustelua vaan myös eri mieltä olemista. Ja Annako olisi aina samaa mieltä?