Ensimmäiset suomenkieliset romaanit alkoivat ilmestyä 1870-luvun taitteessa. Tunnetuin niistä kertoo seitsemästä syrjäytymisuhan alaisesta nuoresta.
Kirjan alku on kuin suoraan oman aikamme lastensuojelumuistiosta, löytyy monilapsinen yksinhuoltajaperhe, köyhyyttä ja oikea-aikaisen tuen puuttuminen. Kuten kuvaan usein kuuluu, alkavat vaikeudet ilmetä jo varhain: on näpistelyä, karkailua, auktoriteettien uhmaamista ja aggressiivista käytöstä ikätovereita kohtaan. Ainakin osalla pojista on ilmeisesti myös tunnistamatta jäänyt lukihäiriö.
Valitettavasti ympäristö ei osaa vastata lasten oireiluun muuten kuin rangaistuksilla, mikä vaan entisestään pahentaa kierrettä. Lopulta äidin kuolema ajaa veljekset reunan yli. Päihteiden käyttö ja opintojen keskeytyminen saavat heidät jättäytymään kokonaan järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle.
Toivottomalta vaikuttavasta tilanteesta huolimatta kertomus päättyy onnellisesti, kun nuoret vuosien kipuilun kautta kasvavat yhteisönsä vastuullisiksi jäseniksi. Käänteen aiheuttaa satunnainen kohtaaminen tutun lähipoliisin kanssa. Nuoret törmäävät häneen pakomatkalla jengitappelusta, mutta sosiaalisesti taitava poliisi päättää tällä kertaa jättää pidätyksen tekemättä.
Tämä yllättävältä taholta tullut ja ansaitsemattomaksi koettu hyväntahtoisuus murtaa pojissa sen, mihin lukuisat rangaistukset eivät pystyneet. Veljekset päättävät ottaa kohtalon omiin käsiinsä, ja keskinäisen vertaistuen avulla heidän onnistuukin palata vähitellen opintojen pariin. Tarinan lopussa he ovat kulkeneet pitkän tien takaisin yhteisöönsä, saaneet asiansa kuntoon ja useimmat perustaneet perheenkin.
Kirjan perusteella tiedämme, että nuorten syrjäytymisuhka puhutti suomalaisia jo 1800-luvulla. Myös ratkaisut ovat olleet jo silloin tiedossa – että hyvällä tuotetaan hyvää ja pahalla pahaa. Selkeitä rajoja tarvitaan, mutta vielä tärkeämpiä ovat luottamus ja mahdollisuus uuteen alkuun.
Olisi hyvä, että kirjailijoiden lisäksi sen muistaisivat ne viranomaiset ja vanhemmat, jotka joutuvat mittailemaan voimiaan itseään etsivien nuorten kanssa. Samalta vuosisadalta tunnetaan nimittäin toinenkin nuoren kapinallisen elämänkerta. Sen päähenkilönä on varhaislapsuudessaan pahoin traumatisoitunut nuorisorikollinen Kullervo, jonka tielle ei ymmärtäväistä poliisia sattunut. Hänelle kävi juuri niin huonosti kuin pahimmillaan voi käydä.
Kirjoitettu lehtiyhtymälle 1.4.2012
Anna!
Loistavin arvio rakastamastani Aleksis Kiven hienosta teoksesta mitä olen koskaan lukenut. Onneksi meillä on joitakin ajattelevia ja tuntevia kansanedustajia:).
Esa Tikkala
lukion musiikinopettaja Rovaniemeltä