Ensimmäinen vuoteni kansanedustajana on ohi. Täyspäiväisen maailmanparannuksen lisäksi vuosi on antanut tilaisuuden kurkistaa suomalaisen eliitin arkeen.
Uudella työpaikallani saan tallata hyvin hoidettuja marmorilattioita, istua miellyttävillä jalopuutuoleilla ja totutella katselemaan arvotaidetta. Milloin liikun eduskuntatalosta tuon firman tai tämän ministeriön seminaariin, on se vain siirtymistä design-ympäristöstä toiseen: minua odottaa erikseen painettu kokouslehtiö, jonka värimaailma sointuu järjestäjän logon lisäksi kahvipöydän taidokkaasti aseteltuihin pikkupurtaviin. Jopa tapaamani ihmiset ovat usein huolellisen esteettisen suunnittelun tuloksia.
Useimmat uusista työkavereistani eivät lainkaan tunne sitä satunnaista ja rispaantunutta rakennusympäristöä, jossa iso osa suomalaisista elää jokapäiväistä elämäänsä. Kahvit hörpitään huoltoasemilla, joiden rähjäisyydestä ei löydä kauneutta Kaurismäkikään. Pahimmillaan lapset viettävät päivänsä koulussa, jota itä-berliiniläiset erikoisjoukot pitäisivät liian huonokuntoisena kaupunkitaisteluharjoituksiin.
Vaikka kauneus on katsojan silmässä, visuaalisella ympäristöllä on todettu olevan myös yleispäteviä vaikutuksia. Esimerkiksi kasvillisuuden säännöllinen näkeminen edistää terveyttä – eräässä tutkimuksessa potilaat paranivat nopeammin sairaalahuoneissa, joiden ikkunasta näkyi puita. Tiedetään myös, että tehokkain keino rauhoittaa järjestyshäiriöistä kärsiviä kortteleita on viihtyisyyden lisääminen. Pienikin panostus väreihin, kukkalaatikoihin ja ehjiin keinuihin toimii paremmin kuin säännöllinen poliisipartiointi.
Ei siis ole sattumaa, että puistonvarsiasunnot maksavat enemmän kuin ne betoniviidakot, joissa ainoa havaittu kasvillisuus on kylpyhuoneen home. Mahdollisuus esteettiseen ja terveelliseen arkiympäristöön on luokkakysymys. Siksi lumituiskun jälkeen tietyt kaupunginosat aurataan aina ensimmäisenä ja kauneimpien lukiorakennusten edessä seisoo eniten mopoautoja. Maapalloa peittää punaisten mattojen rihmasto, jolta käsin arki näyttää miellyttävältä ja hyvin hoidetulta.
Asiat voisivat olla toisinkin. Jossain toisessa todellisuudessa musiikkitalojen, aaltokampusten ja keskusareenoiden sijaan korjattaisiin lähiöiden leikkikentät, istutettaisiin puita ja suunniteltaisiin viihtyisiä kouluja ja kirjastoja – muillekin kuin eliitille.
(Kirjoitettu Pirkanmaan Sanomille 18.4. 2012)
Ihan jees teksti, mutta en oikein tunnistanut Suomea tai edes Helsinkiä tuosta tekstistä. Voisitko vastata muutamaan kysymykseen tekstistä julkisesti?
Viittaat, että paremman väen kaupunginosissa lumityöt tehdään ensin, ja sitten myöhemmin köyhien alueiden kaupunginosat. Isäni tekee työkseen näitä lumitöitä, ja hänen mielestään väitteesi on valetta. Mihin perustuu väitteesi?
Tekstissä myös sanot, että varakkaampi väki käyttää hienoimpia lukioita. Itse asun alueella, jota vasemmistoliittolaiset mielellään kutsuvat ”huonotuloisten” tai ”alemman keskiluokan” asuinalueeksi. Silti oma lukiomme (se jota käyn) on mielestäni hieno, moderni ja hyvässä kunnossa. Olen ylpeä koulustamme, ja mielestäni se on hienompi kuin eräät ”yläluokan” koulurakennukset. Koulujen rahoitus ei ole oppilaiden vanhempien tuloista kiinni, vaan poliitikoista, sinusta ja kumppaneistasi.
Koulujen rahoituksesta (tai puistojen rahoituksesta) ei päätä ”eliitti”, vaan kaupunginvaltuusto, eikö totta? Suosiiko siis sinun mielestäsi valtuusto, jossa enemmistö on vihervasemmistolla, rikkaita asuinalueita?
Kritisoit musiikkitalon rakentamista ja uuden yliopiston kampustalon rakentamista, asetat ne vastakkain koulujen rakentamisen ja puiden istuttamisen kanssa. Eikö tämä ole aika mustavalkoista ajattelua? Musiikkitalossa käyn itsekin silloin tällöin, kuuntelemassa erään tuttavani esiintymistä. Mielestäni on hienoa, että meillä on tällainen tila käytössä, eikä sitä pidä tällä lailla populistisesti lyödä. Kyllä myös ”alempi luokka” osaa nauttia klassisesta musiikista ja hyvästä akustiikasta, ei me kuunnella pelkkää Skrillexiä.
Tai entä Aalto-yliopisto sitten? Tiede luo tulevaisuutta, edistää sivistystä ja auttaa meitä kehittämään yhteiskuntaamme. Miksi yliopistolla ei saisi olla rakennusta? Sitäpaitsi, yliopistoa rahoittavat eri tahot kuin puistoja ja lähikouluja, joten näiden kahden rahoitukset eivät liity toisiinsa. Haiskahtaa vähän populismilta.
Näin nuorena, politiikasta kiinnostuneena ja lehtimiesurasta haaveilevana, kaipaisin selkeitä vastauksia näihin kysymyksiin. Varmasti myös monet muut kriittiseen lukemiseen pyrkivät ihmettelevät samoja asioita. Kiitos pikaisesta vastaamisesta meille ihmetteleville tätä kautta!
Näin Annaa äänestenäänä, olen hyvinkin tyytyväinen häneen. Anna on hyvin tuonut esille asioita, joita tämmöinen 52:nen vanha äijä ei olis voinut ajatellakaan. Kiitos siitä.
Hyvä demarinuori,
Kuten varmasti tiedät, kunnanvaltuustoilla ei ole rajattomia mahdollisuuksia tehdä päätöksiä siitä mitä rakennetaan ja kunnostetaan, vaan päätökset tehdään esitysten pohjalta ja budjettien puitteissa. Kyllähän kaikki haluaisivat (ainakin paperilla) sekä leikkikenttiä että hienoja yliopistorakennuksia, mutta julkista rahaa ei ole rajattomasti. Kyseessä on yksinkertaistus, mutta tällaisiä valintoja myös tehdään todellisuudessa: tänäkin vuonna kunnanvaltuustoissa pohditaan, mikä koulu korjataan ja mikä ei. Samoin on yksinkertaistus asettaa eri tahojen rahoittamat rakennukset vastakkain, mutta laajemmassa mittakaavassa kyse on joka tapauksessa yhteiskunnassa liikkuvan rahan jakamisesta verotuksen ja tulonsiirtojen avulla. (Olisiko sekin populismia, jos tähän väliin vaatisin yritysten ja rikkaiden verojen nostamista?)
Itse käyn Helsingin yliopistoa ja yleisesti ottaen pidän kampuksestani. Katson myös olevani etuoikeutettu päästessäni viettämään aikaani niin mukavassa ympäristössä. Olen siis pienituloisuudestani huolimatta siinä mielessä eliittiä, että olen päässyt opiskelemaan arvostettuun yliopistoon ja voin ihastella sen rakennuksia ilman, että joudun tekemään ylimääräisiä matkoja Helsingin keskustaan pelkästään sitä varten. Monille samalla alueella kanssani asuville sellainen olisi ylellisyyttä.
Kyse ei ole siitä, etteikö Musiikkitaloja ja Aalto-yliopistoja saisi olla, tai etteivätkö musiikot ja yliopistolaiset niitä ansaitsisi. Kyse on siitä, mistä me joudumme luopumaan niiden takia, ja ketkä siitä luopumisesta kärsivät. Minusta nimittäin lähiöiden lapset ansaitsevat leikkikenttiä, koululaiset homeettomia kouluja ja aivan kaikki viihtyisiä kirjastoja. Olettaisin, että tämä ei suinkaan ole sosiaalidemokraattisesta näkökulmasta mitenkään radikaali ajatus.