Vuosituhansien ajan ihminen on vältellyt puurtamista. Tämä ominaisuus on koko kehityksen avain: uusiin keksintöihin ei ole tarvittu sen kummempia innovaatioalustoja kuin ihmisen luontainen tarve hoitaa ikävät mutta välttämättömät tehtävät mahdollisimman vaivattomasti – jotta aikaa jäisi perheelle, ystäville, sivistykselle tai uuden luomiselle.
Kyse on kahdesta erilaisesta tekemisen logiikasta, välineellisestä ja itseisarvoisesta työstä. Välineellistä työtä on sellainen, jota teemme enemmän tai vähemmän pakosta, esimerkiksi palkan eteen. Itseisarvoista työtä taas ovat kaikki omat tärkeät jutut, lasten kasvatuksesta kirjan kirjoittamiseen, mihin nyt kukin tuntee paloa. Näin rantasaunan rakentaminen voi siis olla toiselle raskasta raatamista perheen leivän eteen ja toiselle odotettu kesälomaprojekti.
Onnekkaimmat meistä saavat elantonsa työstä, jonka kokevat mielekkääksi. Muut tekevät mitä tehtävä on ja haaveilevat omasta ajasta. Se on ollut ihmiskunnan suuri linja: vähemmän vieraannuttavaa aherrusta, enemmän aikaa itseisarvoiseen tekemiseen.
1900-luvun kuluessa suomalainen työmoraali kuitenkin vinksahti. Kun työväenluokka oli siihen saakka taistellut eroon palkkaorjuudesta, nyt ammattiyhdistysliike ryhtyi kerjäämään entistä paksumpia kahleita. Ja siinä missä vanha porvaristo vaati pitkiä työpäiviä toisille mutta nautti itse elämästä, nyt ylempi keskiluokka huhkii hiki päässä.
Me olemme rikkaampia ja tuottavampia kuin koskaan ennen, ja silti melkoinen osa väestöä yrittää tappaa itsensä työllä. Työuupumusoireita on joka neljännellä työntekijällä ja vakavasta työuupumuksesta kärsii pari prosenttia. Ja silti valtakunnan ykköshuolena tuntuu olevan, miten saada ihmiset työskentelemään vielä enemmän.
Välinearvoista työtä pidetään niin pyhänä, että sitä pitää tehdä vaikka ilmaiseksi – lähes 10 % työvoimasta on työvoimatoimistojen tai oppilaitosten palkattomia harjoittelijoita. Palkattomia ylityötunteja tehdään niitäkin tuhansia henkilötyövuosia. Tiedän työpaikan, jossa ylityökieltoon joutuneet työntekijät leimasivat itsensä ulos ja hiipivät sitten salaa jatkamaan töitään.
Tilastojen mukaan Suomessa tehdään Euroopan lyhyintä työpäivää. Joidenkin mielestä se on kestävyysongelma. Minusta se on tuottavuuden kasvun luonnollinen ja terve seuraus. Kun nyt vielä hoksattaisiin, että arvokasta työtä ja arvokasta elämää tapahtuu myös palkkatyön ulkopuolella.
(Kirjoitettu Aamulehdelle 9.9.2012)
Juuri näin. Teknologian ainoa tarkoitus on vapauttaa ihminen. Miksi kukaan tekisi työtä sen eteen, että saisi tehdä enemmän työtä? Tarkoitan nyt sitä välineellistä työtä. Eikä sillä välineellisellä työllä ole myöskään minkäänlaista itseisarvoa. Joten täystyöttömyyden pitäisi olla tavoite, ei täystyölliyyden.
Oikeudenmukaisempi tulonjako, korkea sosiaaliturva, sellainen että työn automatisointi, aina kun vaan mahdollista, olisi kannattavampaa kuin sen teettäminen ihmisillä. Sillonin työn arvo oli kohdillaan.
Oletko Anna lukenut Spengleriä (alkukielellä tai englanniksi, lyhennelmäsuomennoksesta tuo kohta puuttuu)? Jossain Länsimaiden perikadon loppupuolella hän esittää että kullakin kulttuurilla on omanlaisensa tapa hahmottaa moraalia, länsimaisen kulttuurin nykyisessä vaiheessa se on toiminnan/työn moraali. Hänen omana aikanaan sitä edusti konkreettisesti ajatus ihmisen oikeudesta työhön – jonka hän uumoili muuttuvan romahdusta edeltävinä viimeisinä aikoina ajatukseksi velvollisuudesta tai pakosta työhön. Suomi, tai ainakin Suomen oikeisto näyttäisi nyt elävän näitä lopunaikoja.
Romahtaisikin pois, niin pääsisimme me ei-eliittiinkuuluvat jatkamaan rauhassa elämäämme…
Hei Anna, hienoa huomata, että meillä on yhteinen kiinnostuksen aihe. Lukaisepa kirjoitukseni siitä ja kerro mitä pidät:
http://juhaikonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/126875-utopiaa-vai-ei-vahemman-tyoaikaa-enemman-omaa-aikaa
http://juhaikonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/126954-neljan-paivan-tyoviikko-mika-estaa
t: Juha