Viimeiset puoli vuotta on Suomi puhunut lastensuojelusta. Keskustelun käynnisti kahdeksanvuotiaan Eerikan kuolema tuntien pahoinpitelyn ja hitaan tukehtumisen seurauksena. Tätä ennen oli Erikan kotioloista tehty lukuisia lastensuojeluilmoituksia, jotka eivät kuitenkaan olleet johtaneet riittäviin toimenpiteisiin.
Nyt ihmiset kysyivät järkyttyneinä, miten tällaista voi tapahtua. Lehdistö kysyi, onko lastensuojelun rahoitus tilanteen tasalla. Poliitikot kysyivät, kuka tästä vastaa. Talentia muistutti jokaisella sosiaalityöntekijällä olevan pitkälti toistasataa autettavaa ja kysyi, että ihanko totta joku oletti homman toimivan näillä resursseilla.
Sitten kuvaan astui dosentti Bäckman, joka syytti suomalaista lastensuojelua venäläistaustaisten äitien ajojahdista. Venäläinen media kiinnostui asiasta, ja ulkoa tulevan epäilyn alla toistui talvisodan ihme: keskinäiset kiistat unohtuivat ja yksissä tuumin todettiin, että Suomen lastensuojelun arvostelu on naurettavaa propagandaa.
Käänne kuvaa suomalaista lastensuojelukeskustelua hyvin. Sitä värittävät reippaat yleistykset vakavasti traumaattisista yksittäistapauksista. Lastensuojelua arvostellaan samanaikaisesti heitteillejätöstä ja liian herkästä puuttumisesta. Oma lukunsa ovat huoltajuuskiistat, joissa kumpikin osapuoli syyttää sosiaalityötä puolueellisuudesta, koska entinen rakastettu on narsistinen paska eikä oikeasti lapsesta edes välitä.
Sosiaalityöntekijöitä ei käy kateeksi. Palkka on surkea ja töitä koko ajan niin paljon, että mitään ei ehdi tehdä kunnolla. Lyhyessä ajassa ja vajain tiedoin pitää osata ja uskaltaa tehdä vaikeita ratkaisuja. Pelissä on aina toisen ihmisen tulevaisuus, joskus jopa henki. Helppoja tapauksia ei ole, tai jos on, ne on aikoja sitten siirretty etuuskäsittelijöille.
Itse ajattelen, että niin kauan kuin lastemme suojelua ei pidetä kunnollisen rahoituksen arvoisena, on aika turha käydä yleistä debattia yksittäisten työntekijöiden arviointivirheistä. Siihen hukkuu turhan monta tärkeää kysymystä, esimerkiksi se, mitä huostaan otetuille lapsille todellisuudessa tapahtuu, tai miten keskiluokkaisista suomalaisperheistä kotoisin olevat sosiaalityöntekijät kykenevät kohtaamaan asiakaskunnan, jossa maahanmuuttajat ja pienituloiset ovat yliedustettuina.
Tai että olisiko meillä taipumus sysätä ammattilaisten niskoille myös sellaista vastuuta kanssaihmisistä, jonka oikeastaan pitäisi kuulua meille jokaiselle.
(Kirjoitettu Lehtiyhtymälle 8.12.2012)
