Suomi on leimallisesti järjen ja järjestyksen maa. Meillä arvostetaan säädyllistä, yllätyksetöntä elämää, jossa opiskellaan, mennään töihin, maksetaan asuntolaina ja kuollaan. Kun noudatat kaavaa mukisematta, voit voittaa turvallisen ja seesteisen elämän.
Tätä kansalaisten enemmistö arvostaakin. Me rakennamme vankkoja, käytännöllisiä taloja. Naisemme kävelevät terveellisillä matalapohjakengillä. Edes hautajaisissa ei sovi liikaa heittäytyä: mikä järki siinä poraamisessa on, ei se vainaja sillä haudasta nouse.
Oikeastaan vain syvä humalatila oikeuttaa rikkomaan järjestystä. Niinpä valtaosa syrjähypyistä, mustasukkaisuusdraamoista, murhista ja tanssimisesta aamuun asti tapahtuu Suomessa alkoholin vaikutuksen alaisena. Ja koska ihmiset eivät oikeasti ole niin järkeviä kuin kuvittelevat ja järjetön saa olla vain kännissä, meillä juodaan aika paljon.
Niin pontevasti kuin muuta esitämmekin, tosiasiaksi silti jää, että enimmäkseen ihmiset ovat hassuja ja epäjohdonmukaisia. Siitä kertoo esimerkiksi Georges Bizetin Carmenissa korpraali Don José, jonka elämä näyttää tarinan alussa olevan kaikin puolin mallillaan. Salamarakkaudesta Carmeniin hän kuitenkin luopuu sotilasurasta ja kihlatustaan. Miksi ihmeessä?
Tässä avautuu keskiluokan tragedia: kun on tehnyt kaiken oikein, kun on vuosien työllä saanut viimein järjestettyä talon, työt ja perheen sekä aloittanut kuntosaliharrastuksen – miksi tästä täydellisestä elämästä tuntuu edelleen puuttuvan jotakin? Kysymys ei ole uusi, mutta se tuntuu askarruttavan sukupolvea toisensa jälkeen.
Ei ole sattumaa, että jo pitkälti toistasataa vuotta on keskiluokkaiselle elämäntavalle naurava Carmen ollut keskiluokan rakkaimpia oopperoita. Vaikka säntillisessä elämässä on etunsa, ei se ole kaikki. Carmen tavoittaa unelman, joka on liian hurja toteutettavaksi, oikeastaan liian nolo edes ääneen lausuttavaksi.
Lopulta ei siinä ole mitään outoa, sillä itse asiassa monet elämän suurimmista asioista haastavat meidän yrityksiämme luoda järjestystä – niin kuin metsän tuoksu, lapsen nauru tai intohimoinen rakkaus.
Lähtiessään Carmenin mukaan tietää Don José erinomaisesti, että tästä ei hyvä heilu. Hän ei vain välitä siitä, koska on nähnyt jotain arvokkaampaa kuin turvallinen ja seesteinen elämä.
(kirjoitettu Aamulehdelle 24.2.)
Tommy Taberman oli oikeassa, sitä puuttuu – rakkautta. Yhteisöön, elämään, ihmisiin.
Niin kuitenkin Suomi on nuori yhteiskunta , ns talottomista noussut vasta 1900 luvulta ja saanut omaisuutta 70 luvulla, ja nyt kuvittelee jotkut ikäpolvet olevan kokooomuslaisia kun omistavat velkaisen auton ja asunnon ympäristön paineen vuoksi . Sellainen olo on viime vaalien tuloksien mukaan. Etenkin ihmiset yrittävät elää liikaa niinkuin muutkin…? Miksei elää niinkuin tuntuu hyvältä 🙂