1990-luvulla suomalaiset lapset saivat subjektiivisen oikeuden päivähoitoon. Se oli historiallinen uudistus: siitä lähtien kuntien piti järjestää tarhapaikka jokaiselle lapselle vanhempien työmarkkina-asemaan katsomatta.
Nyt jostakin Mordorin huuruista on noussut kampanja päivähoidon rajoittamiseksi. Kokopäiväpaikat haluttaisiin poistaa niiltä lapsilta, joilla ainakin toinen vanhemmista on kotona esimerkiksi työttömänä tai hoitamassa pienempää sisarusta. Ajatellaan, että näiden lasten varhaiskasvatustarpeisiin riittää kyllä puolipäivähoitokin.
Idea on verrattavissa siihen, että työttömien lapsia opetettaisiin koulussa vain aamupäivisin. Jos muu opetus siitä kärsisikin, niin ainakin kotitaustan mukaan eriytetyt oikeudet näyttäisivät tenaville jo pienestä pitäen, mitä luokkayhteiskunta tarkoittaa. Epävarmuudessa elävien perheiden lapset oppisivat prekaarin yhteiskunnan sykkeen, kun heitä viskottaisiin vanhempien kulloisenkin työmarkkina-aseman mukaan kokopäiväosastolta osapäiväisiksi ja sieltä jonkin päiväkerhon kautta alkuruutuun. Siinä vauhdissa ei juuri ehtisi pitkäjänteistä varhaiskasvatusta kaipailla, ihmissuhteista puhumattakaan.
Sitten ovat tietysti ne lapset, jotka käyvät päiväkotia, koska vanhemmat eivät kykene huolehtimaan heistä. Heille päivähoito-oikeuden purkajat kaavailevat erityislupakäytäntöä, jossa kokopäiväpaikka voidaan myöntää anomuksesta. Suunnitelma voisi toimia jossain keijulandiassa, jossa ihmiset ihan vapaaehtoisesti todistavat omasta kyvyttömyydestään vanhemmuuteen. Oikeassa elämässä moni lastensuojelullisista syistä paikan tarpeessa oleva jättäisi sitä hakematta – tai budjettikuria noudattava kunta sen määrärahojen puutteessa hylkäisi.
Lapset ovat yksilöitä, eikä kokopäivähoito sovi kaikille. Harkinta pitää kuitenkin tehdä lapsen tarpeista käsin. Päivähoito on lapsen oikeus – silloinkin (ja varsinkin silloin), kun perheessä on työttömyyttä, sairautta, vetämättömyyttä tai vauva, joka vie kaiken ajan.
(Kirjoitettu Lehtiyhtymälle 13.4.2013)
