Ehdotan, että peruskoulu luopuu luokkatasoista, tai ainakin lisää merkittävästi eri-ikäisten lasten yhteisopetusta. Uudistus lisäisi koulurauhaa ja opiskelun mielekkyyttä.
Läpi tunnetun historian ovat lapset kasvaneet sisarusten ja muiden eri-ikäisten lasten ryhmissä. Tämä on taannut pehmeän laskun aikuisuuteen. Aluksi olet joukon pienin ja kaikkien muiden hoidettavana. Vähitellen järjen ja taitojen kasvaessa alat huolehtia itseäsi pienemmistä, samalla kuitenkin säilyttäen turvallisen lapsen roolin suhteessa yhteisön vanhempiin jäseniin.
Nykyinen peruskoulu rikkoo tämän vastuuseen kasvamisen mekanismin. Kun kukin ikäluokka opiskelee erillään muista, oppilaat pysyvät koko kouluaikansa ”pieninä”. Ei ole ketään pienempää, jonka viihtyvyydestä ja turvallisuudesta pitäisi isompana huolehtia, tai jolle näyttää esimerkkiä. Ei liioin ketään isompaa, joka toimisi oppaana lapsuuden ja aikuisuuden vaikeassa välimaastossa.
Eri-ikäisten lasten yhteisopetuksesta hyötyisivät erityisesti ne lapset, jotka nyt jäävät luokassaan toistuvasti viimeiseksi. Siinä missä nykymalli tuottaa heille kokemusta muita heikommasta osaamisesta, yhteisopiskelu siirtäisi näkökulmaa ranking-listoista kunkin henkilökohtaiseen kehitykseen. Pienempää neuvoessa sitä väkisin huomaa, kuinka paljon on itse oppinut, vaikka tuo oppiminen olisikin sitten käynyt muita samanikäisiä hitaammin.
Kun ensimmäisiä ala- ja yläasteita yhdistettiin, huomattiin, että pienten lasten läsnäolo saa isommat käyttäytymään siivommin välitunneilla. Teineillä on pääsääntöisesti vahva oikeustaju, johon kuuluu pienempien suojelu (vaikka omanikäisiä tai vuotta nuorempia kiusattaisiinkin). Lähes kaikissa kouluissa onkin kummitoimintaa, jossa koulun vanhimmat opastavat vastatulleita koulun tavoille.
Nyt olisi aika ottaa seuraava askel ja laajentaa yhteistoimintaa välitunneilta ja teemapäivistä perusopetukseen. Taitoaineissa yhteisopetusta olisi helppo toteuttaa ja lukuaineistakin löytyy alueita, joissa vanhemmat voisivat kerrata jo aiemmin oppimaansa avustamalla nuorempia.
(Kirjoitettu Lehtiyhtymälle 11.5.2013)
Tuo eri luokkien sijoittaminen samaan luokkahuoneeseen oli entisaikojen maaseudun kansakouluissa vallitseva käytäntö. Alaluokkien tilassa oli kolme luokkaa ja yläluokkien tilassa neljä luokkaa. Ei järjestelyn toimivuudesta mielestäni suuria puutteita ilmennyt.
Ongelmia saattaa tulla, jos luokkien yhdistäminen lisää oppilasmääriä liian suureksi.
Sen kyllä muistan, että siirtyminen syrjäkylältä kirkonkylän ”yläasteelle” eli silloiseen kansalaiskouluun oli epämiellyttävä kokemus ja rajulta tuntunut muutos. Tällaisia suuria kertamuutoksia tulisi mielestäni kaikin keinoin välttää.
Helsingin uutisten sivujen kommentoijilla lähti jo mopo käsistä, joten ajattelin siirtää oman kommenttini tänne.
Ymmärrän pointtisi – vertaistuki ja oppilaiden vastuun kasvattaminen on kannatettavaa. Sosiaalistuminen ryhmään on tärkeää ja toisella tavalla mahdollista sekaryhmissä mutta opiskelun kannalta en näe siinä hyötyä, päinvastoin.
Ensiksikin luokaton opetus, vaihtuvat ryhmät ja tilat tekevät opetuksen jatkuvuuden > vaikuttavuuden toteuttamisen hyvin hankalaksi. Luokkatasojen poistaminen ja korvaaminen vaihtuvilla sekaryhmillä veisi aikuisen huomion entistä enemmän oppijoista kokonaisuuden hallintaan eli täysin päinvastaiseen suuntaan, mihin oletat. Tällaisten ryhmien monimuoto-opetus vaatii aivan järjettömästi ohjausta ja opettajan aikaa. Nykyperuskoulunkin ryhmissä hyvin erilaisine oppijoineen on tekemistä ilman kunnollista tukea – projektiluontoisena tämä voisi toimia.
Toiseksi, opintojen organisointi ja hallinta sekaryhmissä edellyttää oppijalta korkean tason metataitoja, joita ei välttämättä ole edes yliopisto-opiskelijoilla. Lukiossakin pärjäävät parhaiten ne, joilla nämä taidot ovat aluillaan/kehittymässä/olemassa. Opiskelun monimuotoistuminen ja luokkarajojen häivyttäminen kuormittaa nyt jo lukiota, jossa vakavasti pohditaan luokkatason, perusryhmän vaikutuksen kasvattamista. Samaa virhettä ei saa tehdä pienempien lasten kohdalla.
En siis missään tapauksessa näe, että luokkatasojen poistaminen olisi ratkaisu – myöskään sosiaalisuuteen, työrauhaan tai turvallisuuteen. Koulun päätehtävä on koulutus (kasvatusta väheksymättä – olemme realisteja).
Opetan kuvataidetta peruskoulussa ja lukiossa (20v.) ja törmään vielä lukioikäisissäkin aikuisen tarpeeseen, huomion puutteen aiheuttamaan turvattomuuteen ja siitä seuraavaan huomion hakuun, myös häiriökäyttäytymiseen. Erityisesti pienempien lasten täytyy voida kokea, että hänen tukenaan on aikuisia, jotka haluavat ja pystyvät kantamaan vastuuta. Se, mikä toimii yhden/kahden perusopetusryhmän kokoisessa kyläkoulussa aivan hyvin (myös lapsuuteni kotikunnassa) ei ole nykyisiin satojen koululaisten yksiköihin soveltuva toimintamalli.
Koulun arjessa on monia toimintoja, joita eri ikäiset pystyvät tekemään yhdessä. Koulun arjessa ja opetusmenetelmissä on paljon kehitettävää – mielestäni yhteisöllisyyttä ja keskinäistä vastuuntuntoa olisi etsittävä tästä suunnasta. Nykyisten oppilaskuntien ja tukioppilastoiminnan toimintaa voidaan kehittää ja toimivaltaa lisätä. Vertaissovittelussa lapset ja nuoret ovat mielekkäällä tavalla aikuisten ohjauksessa vastuussa oppilaiden yhteisöstä. Tutkivan oppimisen projekteissa, ilmiöpohjaisessa oppimisessa ja verkkokursseilla opetuksen järjestäminen luokkatasosta riippumatta on mahdollista ja mielekästä.
Lopuksi vielä terveisiä: Perusopetuksen uudistukset ovat pitäneet 2000-luvulla huolen siitä, että yläkoulun puolella, missä ongelma on suurin ei kohta ole taitoaineiden tunteja kokeilua varten – niillä on kokeiltu jo ihan tarpeeksi.
Hei,
Ei luokkatasoista luopuminen/eri-ikäisten opetus aina tarkoita luokkayhteisöistä luopumista (vaikka luokattomassa lukiossa pitkälti näin onkin), saati opetustilojen jatkuvaa vaihtumista.
Eräässä koulussa on integraatiomalli, jossa kaksi luokkaa – normaalikokoinen alakoululuokka ja pieni kehitysvammaisten lasten luokka – on erotettu toisistaan liukuoviseinällä. Kun opetus sen sallii, seinä vedetään pois ja kummatkin ryhmät opettajineen opiskelevat yhdessä. Lapset oppivat aineiden lisäksi myös yhteisöllisyyttä, toisista huolehtimista ja erilaisten ihmisten kanssa toimimista ihan eri tavalla kuin perinteisissä luokissa.
Tällainen järjestely voisi toimia mallina myös eri-ikäisten opetuksessa: pysyviä luokkatiloja, pysyviä opettajia ja pysyviä lapsiryhmiä, mutta siten, että eri-ikäiset lapsetm kasvaisivat yhdessä.
Minäkin vastustan sitä, että peruskouluopetus olisi kovin levotonta. Mutta siitähän tässä ei nyt ollutkaan kysymys.
Hei, tämä ei ole todellakaan yksinomaan työrauhakysymys. Kyse on siitä, kuinka paljon aikuisella on mahdollisuuksia huomioida erilaisten oppijoiden erityistarpeita. Kyse on lapsen oikeudesta sekä aikuisen huomioon että tasokkaaseen opetukseen.
Nykyisissä perusopetuksen luokissakin on ( useimmiten ilman avustajaresurssia) useampia eri tasoisen tuen piirissä olevia oppilaita tukitoimineen ja oppimissuunnitelmineen. Rakenteen avaaminen entisestään edellyttäisi järjetöntä henkilöstöresurssin lisäämistä. Mainitsemassasi esimerkissä opettaja ei oletettavasti ollut luokassa yksin – korjaa, jos olen väärässä.
Perusopetuksen rakennetta tulisi uudistaa kyllä mutta (kärjistäen) ”kasvatusvastuun” siirtäminen oppilaille ei ole oikea tie. Kuten sanoin, lapsella on oikeus aikuisen kasvattajan ja opettajan mahdollisimman yksilölliseen huomioon ja opetukseen. Ryhmien heterogeenisyyden lisääminen ei siinä auta.
Ajatus on periaatteessa hyvä, mutta kun tuota yhteisöllissen vastuun opettelua ei voi aloittaa vasta 7-vuotiaana; eli jo päiväkodeissa on erikseen pienten ja isompien ryhmät – se mikä on opittu ja opitaan isommilta, tulee niiltä joilla on kotona joko erittäin paljon lapsen kanssa yhdessä oelvat vanhemmat ja/tai isompi/isommat sisarukset jotka on laitettu auttamaan pienempiä……….1960-70 – luvulla Heisinginkin lähiöissä eri ikäiset pelasivat yhdessä, ikähaarukka oli helposti +- 4-5 vuotta molempiin suuntiin. Taloyhtiössä pesäpallojokko saatiin helposti kokoon – koulussa taas liikunnassa alettiijn heti jättää pois ne jotka eivtä ”osanneet”, valittiin viimeiseksi joukkueisiin ja laitettiin paikkoihin joihin pallo ei koskaan tullut………..Opettaja ei voi luoda yhteisöä jota ei ole koulun ulkopuolellakaan; yhteisöllisyys ja siis vastuu ja huolehtiminen muista lapsista lähtee lähiympäristöstä, naapureista, kanssakäymisestä, jossa tutustutaan ja tunnetaan. Kuinka usein pihalla näkyy edes alle 13-vuotiaita TEKEMÄSSÄ jotain yhdessä heitä nuorempien kanssa? Veikkaan että tämä on tosi harvinaista.
Tähän kommenttina sopii mainiosti kirjoitukseni vuodelta 2010, jolloin Vantaalla laadittiin Kasvatus- ja koulutuspoliittista ohjelmaa.
—-
Koulu on keskeinen paikka, jonne lapset ja nuoret tulevat säännöllisesti. Jokaisena koulupäivänä luodaan pohjaa omalle itsetuntemukselle ja kokemukselle siitä kuka minä olen. Koulu on paikka, jossa opitaan miten erilaiset Minät tulevat toimeen keskenään.
Tapa, jolla koulun toiminta järjestetään, tapa miten opetusryhmät muodostetaan, miten opetukseen käytettävä aika jaetaan, tapa miten opetetaan, tapa miten opettajat järjestävät yhteistyönsä, vaikuttavat siihen millaiset stereotypiat ja mallit ”normaalista” käyttäytymisestä vahvistuvat.
Vantaalaisissa kouluissa on vähintään kolme ikäluokkaa jokaisena koulupäivänä yhtä aikaa, yhtenäiskouluissa yhdeksän ikäluokkaa. Tulevaisuuden haasteena on se, miten kouluissa järjestetään entistä useammin mahdollisuus työskennellä yhdessä eri-ikäisten oppijoiden kesken. Yhteisiä kasvu- ja oppimistilanteita voitaisiin kokeilla esiopetuksessa olevien lasten, perusopetuksen oppilaiden, varian, lukioiden, ammattikorkeakoulujen, yliopistojen opiskelijoiden ja työelämän kesken entistä rohkeammin. Näin voidaan oppimistilanteisiin tuoda mukaan ikäkausien moninaisuutta ja sitä kautta uudenlaisia vertaisoppimisen ja -opettamisen mahdollisuuksia. Meidän kouluilla on jo monia hyviä kokemuksia tästä. Tällaisia ovat esimerkiksi oppilaskuntatoiminta, joustava esi- ja alkuopetus, vertaissovittelu, kummioppilastoiminta, koulun kerhotoiminta, ammattikorkeakoulun opiskelijat kerhon ohjaajina ja läksykerhot
Oppilaskunnat tuovat kouluihin uudenlaista toimintakulttuuria ja toimintatapaa. Niissä eri-ikäiset lapset ja nuoret ratkovat yhdessä yhteisön elämään liittyviä asioita ja tekevät esityksiä myös koulun ulkopuolisille tahoille esimerkiksi Vaikuttaja-päivien kautta. Vaikuttaja-päivät ovat saavuttaneet pysyvän aseman eri-ikäisten oppilaiden kohtaamisfoorumina, jossa poliittisille päättäjille viestitään lasten ja nuorten tulevaisuustoiveita. Usko tulevaisuuteen ja vaikuttamismahdollisuuksiin vahvistuu myönteisten kokemusten kautta.
”Koulun on varottava vieroittamasta lasta vanhemmistaan asettamalla näiden katsomuksia tai ihanteita epäilyksenalaiseksi tai tuomitsemalla niitä. Näin menettelemällä tehdään kasvatusvirhe, joka myöhemmin kostautuu. Erilaiset ja erilaisia katsomuksia edustavista kodeista lähtöisin olevia oppilaita opetettaessa voidaan oppilaille jo varhain selvittää suvaitsevaisuuden tärkeää periaatetta ja oman tietämyksensä rajoituksia. ” (Kansakoulun opetussuunnitelmakomitean mietintö, varsinainen kansakoulun opetussuunnitelma, komiteanmietintö n:o 3 – 1952, 15)
Kansakoulun opetussuunnitelman koulutyölle asettama tavoite on noussut entistä ajankohtaisemmaksi viime vuosina. Koulun merkitys kansakuntaa rakentavana sosiaalisena yhteisönä ei ole hävinnyt, vaan korostuu entistä enemmän. Erilaisuus ei ole sinussa ja noissa, vaan erilaisuus on minussa ja meissä kaikissa. Näillä ajatuksilla tulevaisuuden peruskoulu lunastaa paikkansa pitkässä kansallisen sivistyksen ketjussa. Koulussa kasvaa kansakunta jokaisena koulupäivänä.