Vastikkeellinen sosiaaliturva on nyt muotia. Äskettäin sitä ovat vaatineet muun muassa ministeri Paula Risikko ja oppositiopomo Juha Sipilä. Yhtä ja toista yhteiskuntavaikuttajaa tuntuu kalvavan, että joku saattaa vielä saada puuroaterioihin riittävän sosiaaliturvansa ilman työvelvoitetta.
Kun Suomeen vaaditaan vastikkeellista sosiaaliturvaa, oikeastaan puhutaan jo olemassa olevan vastikkeellisuuden kiristämistä. Suuri osa suomalaisista tulonsiirroista on nimittäin jo nyt vastikkeellista: opintotuen saajilta vaaditaan opintosuorituksia, vanhempainetuuksia vastaan vaihdellaan vaippoja ja työttömyysetuuksien ehtona on monenmoista kurssia, työkokeilua ja hakuvelvoitetta.
Ennen kuin täällä nyt vastikkeellistetaan loputkin, olisi aika pysähtyä miettimään seurauksia.
Täysin vastikkeellisen sosiaaliturvan suurin kysymysmerkki on, mitä tapahtuu niille, jotka eivät täytä ehtoja. Aika moni meistä kun ajattelee, että jokaisella tulisi olla oikeus ruokaan ja suojaan, tekemisistään riippumatta. Niin sanotaan jo ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa. Ihmisten ajaminen äärimmäiseen köyhyyteen on eettisesti kyseenalaista ja sosiaalipoliittisesti tyhmää.
Toisaalta esimerkiksi kattaviin työvelvoitteisiin liittyy käytännön ongelmia. Osa työttömistä on niin kaukana työkuntoisesta, että näiden ihmisten rekrytointi, opastaminen ja valvonta erilaisiin avustaviin tehtäviin edellyttäisi kokonaista työnohjaajien palkka-armeijaa.
Vastikkeellisuus myös kyseenalaistaa länsimaisten työmarkkinoiden perusperiaatteen, jonka mukaan direktio-oikeuden alaisesta työstä kuuluu maksaa korvaus. Pidemmän päälle on kestämätöntä, jos valtio kieltää alipalkkauksen yksiltä ja teettää palkatonta pakkotyötä toisilla.
Eniten tässä vastikkeellisuuskeskustelussa minua kuitenkin häiritsee taustaoletus, jonka mukaan ihmiset hyödyttävät yhteisöään vain ansiotyössä. Todellisuudessa me nimittäin teemme työelämän ulkopuolella paljon muutakin kuin katsomme televisiota. Merkittävä osa kansallisvauraudesta syntyy työmarkkinoiden ulkopuolella, tavallisten ihmisten kodeissa, järjestöissä ja talkootyömailla.
Jokaisesta yhteiskunnasta löytyy ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät kanna korttaan kekoon. Eri asia on, pitääkö koko järjestelmä virittää heidän ehdoillansa – varsinkin, jos seurauksena on tuhansien muiden köyhyys, kiristyvät kontrollit ja kafkamainen byrokratia.
(Kirjoitettu Suur-Tampereeseen 27.10.2013)
”Ihmisten ajaminen äärimmäiseen köyhyyteen on eettisesti kyseenalaista ja sosiaalipoliittisesti tyhmää”
Brutaalia, julmaa tai sadistista se on. Tyhmää ainoastaan, jos ottaa todesta oikeiston julkilausutut perustelut. Eiköhän perusturvan ”vastikkeellistaminen”, eli sen evääminen osalta ihmisistä, aja täydellisesti oikeiston todellisia sosiaalipoliittisia päämääriä: terrorin ja väkivallantäytteisten esteettisten elämysten tavoittelua.
”Eniten tässä vastikkeellisuuskeskustelussa minua kuitenkin häiritsee taustaoletus, jonka mukaan ihmiset hyödyttävät yhteisöään vain ansiotyössä.”
Eiköhän se taustaoletus mene tuota paljon pidemmälle. Elämä itse on oikeistolaiselle pelkkää taloudellista abstraktiota, olemisen redusointia pelkäksi vaihdannan aktiksi, joka ilmeisesti on nautinnollisimmillaan, kun toisen voi todeta arvottomaksi.
Olen samaa mieltä vastikkeellisuudesta.
Enemmän minua huolettaa puhe myös mamujen (väärä terminäkin usein) hienoista ilmaisista asunnoista ja valtavista rahavirroista. Asiasta tiedän kokemuksesta paljon. Esim.kolmen hengen perhe on elänyt heinäkuusta 770 €:lla ja siitä pois vuokra ja kaikki muu. Perheessä on yksi paluumuuttaja, vaimo ja 10-vuotias poika.
Jos Sinulla tai jollain muulla olisi aikaa katsoa arkiaamuisin n. klo 5-9 SUB:n Chat:iä 6:lla. Siellä on ollut viikon todella törkeää panettelua kaikkia vähäosaisia kohtaan.
Airi Mantovaara-Puolakka
Rovaniemi