Kuvitellaanpa, että 26-vuotias raksaduunari-ystäväni päättäisi jättäytyä vuodeksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan varaan miettimään, mitä elämältään haluaa. Hänestä tulisi oitis ”sosiaalipummi” ja ”syrjäytynyt nuori”.
Vaan kun keski-ikäinen äidinkielen opettaja tekee saman, on hän trendikäs dowshiftaaja, joka on vihdoin ”asettanut arvot tärkeysjärjestykseen” ja ”keskittyy nyt toteuttamaan itseään”. Näin siitä huolimatta, että kummankin vapaatuuri maksaa yhteiskunnalle suurin piirtein saman verran.
Pitkälti sama kaksoisstandardi lyö läpi kaikkien hyvinvointirakenteiden. Vaikka laki on muodollisesti sama, todellisuus on jotain ihan muuta. Luokka ennustaa edelleen hyvin, millaisia terveyspalveluja saat, kuinka pitkälle lapsesi kouluttautuvat ja kuinka tulet kuulluksi poliittisessa päätöksenteossa.
Aikanaan Kelan vakiasiakkaana opin, että vähäisimmänkin asian hoitamiseksi kannattaa varautua päivien roikkumiseen puhelinvaihteissa ja suurin piirtein koko elämän todistamista asianmukaisina liitteinä. Suuri oli hämmästykseni, kun sitten tulotason noustua jouduin asioimaan verotoimistossa:
Lyhyen odotuksen jälkeen puhelimessa vastasi ystävällinen virkailija, jonka kanssa murheeni hoidettiin saman tien. Mitään todistuksia ei tarvittu, sillä tiedot löytyivät jo koneelta (kuten useimmiten kelassakin löytyy), ja kyllähän sitä kansalaisiin pitää voida jonkin verran luottaa.
Verottaja hoitaa valvontansa tarkastuksilla. Logiikka on täsmälleen päinvastainen kuin köyhille suunnatuissa palveluissa, joissa ihminen on huijari, kunnes toisin todistaa.
Parhaillaan luokkaero puskee näkyviin työvoimapalveluissa, kun taantuma ajaa akateemisia ihmisiä työttömäksi. Heille vaaditaan nyt rahvaasta erillisiä työvoimapalveluja. Oikeastaan ei heitä edes pitäisi kutsua masentavasti työttömiksi, vaan ”osaajiksi”, joille pakollisten työvoimapoliittisten toimenpiteiden sijaan tarjotaan ajatushautomoita ja muuta omaehtoista aktivoitumista.
Siinä missä tavallinen työtön siis tarvitsee kontrollia ja piiskaa, paremman väen työtön taas apua ”oman osaamiskapasiteettinsa täysimääräiseen hyödyntämiseen”. Koska onhan ne nyt ihan eri porukkaa.
(Kirjoitettu Lehtiyhtymälle 2.11.2013)
Anna hyvä! Ei näitä räikeitä esimerkkejä tarvitse hakea edes eri koulutustason edustajia vertaamalla.
Kun joukko raksamiehiä jää työttömiksi, ties monettako kertaa vuosikymmenen sisällä, se ei hetkauta ketään, eikä ylitä uutiskynnystä. Mutta kun paperitehdas lakkautetaan ja nämä työläisten hyväosaisiksi luokiteltavat ”toverit” jäävät kerran eläessään työttömiksi, siitä toitotetaan kaikissa medioissa.
Työttömien ja työttömyyksien kesken vallitsee rankkaa eriarvoisuutta, eikä vähiten työväenluokan omissa käsittelytavoissa.
Tähän on pakko kommentoida vuonna 2008 suoraan yliopistosta työttömäksi humanistiksi valmistuneena, etten itse ole ainakaan saanut minkäänlaista akateemisen erityiskohtelua missään palvelussa. Olisi toki mukavaa, jos edes jonain päivänä saisi vaikkapa pientä yksilöllistä uraohjausta tai ammatinvalinnanohjausta. Yksilöllisyyteen ja ihmisen omiin osaamisiin perustuvaa, ei akateemisuuteen. Sitä ei ole mistään saanut vielä tähän päivään mennessä. En siis edelleenkään tiedä miksi aion ”isona” tai pääsenkö kenties töihin koskaan, ennenkuin tulen eläkeikään. Tähän mennessä olen työttömyysaikanani tehnyt käsitöitä ja siivonnut kuntouttavassa työtoiminnassa 9 eurolla per päivä yhteensä pari vuotta. Ei siinä mitään, mutta yksinkertaisesti en osaa tehdä käsitöitä ja siivous on hieman vaikeaa pesuaine-allergioiden takia. En ole lainkaan ns. ”duunarihommia” vastaan, mutta myönnän, että 10 raskaan opiskeluvuoden jälkeen, olisi mukavaa saada työtä, mihin on saanut koulutuksen. Jos olisin vaikkapa maalari, toki haluaisin maalarinhommia, en nosturikuskin tai lähihoitajan, jos alat eivät ole kertakaikkiaan itselle sopivia. Tai ehkä tämä kaikki todellakin onkin vain jokin yhteiskunnan juoni, enkä saa koskaan koulutustani vastaavaa työtä? Olenhan ainoa suvussani, joka on ylioppilas ja oli ilmeisesti turhaa siis yrittääkään astua pois tästä työnväenluokan statuksesta…