Fariseukset olivat alemmasta papistosta ja omistavista maallikoista muodostunut ryhmä, joka korosti juutalaisen lain ja perinnäistapojen tunnollista noudattamista. Eikä siinä mitään pahaa ollut. Ilman yhteisiä sääntöjä kävisi elämä aika lailla mahdottomaksi. Jos olen oikein ymmärtänyt, ei Jeesuskaan arvostellut farisealaisten teologiaa, päinvastoin.
Kiinnittyminen tapoihin menee kuitenkin överiksi, jos toiminnan alkuperäinen merkitys unohtuu. Kun tapoja noudatetaan niiden itsensä vuoksi, ne alkavat vähitellen syödä itseään, kääntyvät itseään vastaan.
Tästä Jeesus torui ja varoitteli toistuvasti, ihan väsyksiin saakka, siis lain kirjaimen asettamisesta sen hengen edelle. Välinpitämättömyyden tai väärinteon verhoamisesta muodolliseen lainkuuliaisuuteen.
Fariseuksia voi pitää oman aikansa pikkuporvareina. Juuri sellaisina ”säntillisinä kansalaisina”, joiden etuja STTK:n Antti Palolakin vastikään julistautui ajamaan. He olivat keskituloisia, työssään ahkeria, asiansa hoitavia ja veronsa maksavia ihmisiä. Siis kaikin puolin kunnollista väkeä, jolle säädyllisyys, tunnollisuus ja lainkuuliaisuus ovat tärkeitä arvoja.
Samoja ovat riskitkin kuin pari tuhatta vuotta sitten. Tavat ja rutiinit auttavat meitä elämänhallinnassa, mutta voivat olla myös vapauden ja itsensä toteuttamisen este. Huonoja tarkoitusperiä voi mainiosti edistää rikkomatta lakia, ja usein normeihin turvaudutaan uuden ja vieraan pelossa.
Vaaralliseksi homma käy silloin, kun sääntöjen noudattamisesta tulee todiste omasta paremmuudesta ja oikeutus muiden valvontaan – kun työttömiä, homoja asunnottomia tai vääräuskoisia ryhdytään rankaisemaan porvarillisen moraalin kyseenalaistamisesta.
Ulkokultaisuuden jyrkästi tuominnut Jeesus muuten suhtautui poikkeuksellisen lempeästi ihmisiin, jotka ovat tavalla tai toisella ryssineet asiansa. Koska sellaista elämä nyt on, mokailua. Pitää vain koettaa ottaa opikseen ja pitää mielessä, että tärkein laki on kuitenkin se rakkaus.
(Kirjoitettu Kirkko ja Kaupunki -lehdelle 26.2.2014)
Mielenkiintoista, että juuri ammattijärjestö puheenjohtajansa välityksellä julistautuu pikkuporvarillisuuden esitaistelijaksi. Se kertoo ajan hengestä työpaikoilla. Vallalla on yritteliäisyyden, säntillisyyden ja siveellisyyden normi ja melko farisealaiseksi on itse kunkin taivuttava, jos aikoo työpaikan saada tai sellaisen säilyttää. Siinä on se hyvä puoli, että työt tulee tehtyä eikä itse sorru tapainturmelukseen. Huonompi puoli on se, että etäisyys oman todellisen minän ja työminän välillä voi välillä venähtää turhan suureksi. Sitä etäisyyttä kestää paremmin, kun välillä ylentää itsensä ja osoittaa sormella heikompia. Nyt kun kaikki mitataan rahassa, niin on helppo alkaa sättiä miten joku kuvitteellinen kanssaihminen seisoo hartioillasi. Minä tässä kannattelen milloin ketäkin kurjaa, pakolaista tai kreikkalaista. Oman säntillisyyden vartoimisessa ja korostamisessa on mukana paljon pelkoa oman aseman menettämisestä. Koko maahan on menettämässä asemansa ja juuri luisumassa konkurssiin! Kannatan sitä, että välillä voi vähän tyriäkin. Kestää paremmin myös muiden vajaavuutta. Kilpailussa ihannetulos karkaa kuitenkin koko ajan kauemmaksi, ja lopulta aina häviämme . Tappion tullen voi sitten surra, että mihin tuli voimansa käytettyä. Lapinlahden Lintujen sanoin: olisiko käynyt niin, että vihtaasi on kustu?
”Oman säntillisyyden vartoimisessa ja korostamisessa on mukana paljon pelkoa oman aseman menettämisestä. Koko maahan on menettämässä asemansa ja juuri luisumassa konkurssiin!”
Joo, pitää olla tiukka holvikuri joita noudatetaan, että saadaan tuottoa. Se on käsittämätön väärinkäsitys tämän päivän suomalaisessa yritysbisneksessä ja se on myös näkymätön konkurssin aiheuttaja, koska moraalinen ohjenuora lamauttaa paksuksi kasvaessaan tuotteiden kehitystyön ja laadunvalvonnan. Joku kolmivuotiashan valikoi kaupasta mukaansa lempikarkkiaan riippumatta siitä, saako makeista valmistavassa yrityksessä yksittäinen työntekijä olla halutessaan rennompi tai vapaamielisempi. Kuitenkin konsultit suosittelevat usein välttämään rennompia työntekijöitä. Eikä sitä aikuisetkaan välitä, kunhan kilpailevat omista työpaikoistaan. Suomalaiset firmat pyörivät liiaksi pelkillä arvoilla ja hierarkioilla, kuvio jossa pomo tienaa paljon ja alapäässä muutama tekee töitä ilman palkkaa tuntuu yleistyvän. Kun tuotteet ei enää käy kaupaksi niin siitä tulee sitten konkurssi ja maanlaajuinen lama. Mutta hyvä, että yritimme olla säällisiä. Säällisyyttä tässä kaivataan, kun vastikkeeton sosiaaliturvakin alkaa olla kohta menneiden talvien lumia. Olkaa säällisiä ja urheilkaa.
Anna on tavoittanut kolumnissaan hyvin monen nykypäivän tunnustavan kristityn todellisuutta. On hyvä, että hienolta näyttäviä käyttäytymiskoodeja on uskallettu tarkastella hieman pintaa syvemmältä. Useinhan käytöstavoilla lähetetään viestejä ympäristöön, joilla pyritään ilmoittamaan viiteryhmä, johon halutaan samastua. Elämässään korkeamapaa statusta tavoittelevat antavat kenties näitä merkkejä korostuneemmin ikään kuin osoittaen sillä kaipuun statuksensa tunnustamiselle.
Kristillisyyden kannalta on harmillista, että ulospäin näyttäytyvästä vaelluksesta tulee uskon laadun ja kenties määränkin mitta. Evankeliumissa julistettu ansioton rakkaus muuttuukin helposti – ja lähes poikkeuksetta – vaatimukseksi oikeanlaisesta käyttäytymisestä. Aletaan noudattamaan kaavoja ja itse asian ydin unohtuu vilpittömän salakavalasti ja siis huomaamattomasti.
Toisaalta on myös hyvä nähdä kääntöpuoli. Kristillinen suvaitsevaisuus ja armollisuus ovat arvoja, joihin voidaan liittää lähes mitä vain etsittäessä yhteiskunnallista hyväksyntää. Tunnustuksen saaminen omalle asialle vaikuttaisi usein jonkilaiselta saavutetulta valta-asemalta, josta pidetään kiinni ja johon voidaan vedota. Tärkeintä ei ehkä ole hengellinen perspektiivi, vaan ehkä pikkemminkin saavutettu asema. Yhtä kaukana kuin aito kristillisyys ja politikointi ovat toisistaan, on myös kristillisyyden nimissä omien etujen ajaminen.
Jäjestelmä sortuisi jos ihmiset ajattelisivat sydämellään. Patriarkaalisen loppu. Jeesuksen kävi kuten varmaan aavisti.