Suomessa lait laaditaan huolella – paperia tai työtunteja säästämättä. Niiden pitää kuvastaa aikansa moraalikäsityksiä, perustua parhaaseen tutkimustietoon ja muodostaa johdonmukainen kokonaisuus. Kun eduskunta on hyväksynyt lain, sen soveltamisesta vastaavat virkamiehet, joista useimpia maan koulutusjärjestelmä on valmistanut tehtäväänsä vähintään 15 vuoden ajan.
Se kuulostaa niin hienolta. Todellisuudessa lait juostaan koneiston läpi sellaisessa kiireessä, ettei kukaan ehdi soittaa yliopistolle tai miettiä yhteensopivuutta muihin lakeihin. Viimeistään vanhoja lakeja päivitettäessä johdonmukaisuus hukkuu lopullisesti kompromissien kompromisseihin.
Niinpä esimerkiksi viranomaiskäsitys parisuhteesta on liian kummallinen edes postmoderniin eurooppalaiseen elokuvaan.
Laki asumistuesta on sinänsä selvä: jos kaksi eri sukupuolta olevaa ei-sukulaista asuu samassa osoitteessa, on se avoliitto. Asiaa eivät muuta erilliset vuokrasopimukset saati osapuolien vakuutus. Viranomaisen mielestä unisex-kimppakämppiä ei ole olemassa sen enempää kuin Ahdin valtakuntaa tai Mikä-Mikä-Maata.
Se on outoa, sillä isyyslain perusteluiden mukaan niitä sitten kuitenkin on, eikä yhteistä kotiosoitetta voi pitää osoituksena parisuhteesta. Lapsen syntyessä avoliitossa isän nimeäminen vaatii siten erillistä vahvistamista.
Niinhän se tietysti on, että raskaaksi tuleminen ei edellytä yhteisasumista, joten isyyden tiedustelu asianosaisilta itseltään on ihan hyvä asia. Toisaalta maailmanhistoria kyllä tuntee tapauksia, joissa naimisissa oleva nainen synnyttää lapsen jollekulle muulle kuin puolisolleen. Silti aviomiehen vahvistaminen isäksi on automatisoitu.
Ehdottomasti jännittävimmät parisuhdetulkinnat löytyvät maahanmuuttoviranomaisilta, jotka yrittävät karsia ”valeliitot” perhesiteiden perusteella oleskelulupaa hakevien parien joukosta. Perhesidekuulusteluissa voidaan tiedustella esimerkiksi sitä, kummalla puolella sänkyä puolisot nukkuvat (kompa, oikea ja vasen kun riippuvat katsomissuunnasta), minkä väriset pikkuhousut toisella on, tai miten miehellä on tapana ajaa partansa.
Jossakin muussa yhteydessä tämä kaikki olisi kiinnostavaa ja vähän hassuakin, kelpo tutkimuskohde jollekin kulttuurintutkijalle. Laki on kuitenkin sillä tavoin poikkeuksellinen teksti, että sillä on suora valta meidän arkeemme. Näillä pienillä pykälillä päätetään, missä maassa ja kenen kanssa saan asua. Tai saanko olla isä lapselleni.
Ihmiselämä on niin monimuotoista, että laki ei koskaan voi ennakoida kaikkea. Jos lain todellisuus karkaa kuitenkin kovin kauas ihmisten arkikokemuksesta, rapauttaa se vähitellen koko järjestelmän.
(Kirjoitettu Aamulehdelle 12.10.)
Jospa vihdoinkin päästäisiin eroon rekisteröidyistä parisuhteista (muutettaisiin ne avioliitoiksi) ja lopetettaisiin avoliittojen hidas muuttaminen avioliitoiksi. Ajatus siitä, että avoliittojen pitäisi olla kuin avioliittoja on outo, mutta jostain syystä laki hiipii jatkuvasti tähän suuntaan.
Avoliitto on kyllä perverssi parisuhteen muoto siinä, että se tapahtuu ilmeisesti viranomaispäätöksellä ilman kummankaan (saati sitten molempien) asianomaisen osapuolen suostumusta tai tahdonilmausta. Jos asunnon edellinen asuja ei tule laittaneeksi muuttoilmoitusta viranomaisille, seuraava asukki saattaa myöhemmin yhtäkkiä löytää itsensä avoliitosta.
Ymmärrän kyllä, että samassa taloudessa asuville saattaa muodostua yhteisesti hyväksytyn tavan vuoksi ehkä joitain taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia ja sitoumuksia, mutta kai heiltä nyt vähintäänkin pitäisi jonkinlainen tahdonilmaus vaatia? Jos paikanpäällä tehtävä ilmoitus lomakkeella virkamiehille tuntuu liian hankalalta, voitaisiin edes tehdä sellainen järjestely, että maistraatti lähettää molemmille (kaikille?) kirjeen, vastauskuoren ja lomakkeen, jossa kysytään kantaa avosuhteen virallistamiseen. Jos sitten molemmilta (kaikilta?) tulee suostumus allekirjoituksineen, henkilöt ovat virallisesti avoliitossa ja molemmille lähetetään takaisin varmistuskirje.
Miksi ”valeliitot” lainausmerkeissä? Maailmanhistoria tuntee varmaan sellaisiakin tapauksia, joissa avioliittoa ei ole solmittu yhteiselämän vuoksi, vaan tarkoituksena on saada toiselle tai molemmille osapuolille etuja, joita heille ei muutoin ei kuuluisi, kuten esimerkiksi oleskelulupa johonkin maahan.
”Valeliitot”, koska suomalainen avioliittolainsäädäntö ei tunne mitään valeliittoja. Suomessa elää paljon ihmisiä, jotka eivät vietä yhteiselämää laillisen aviopuolisonsa kanssa. Se ei sinällään tee kenenkään avioliitosta lain edessä mitätöntä. Saati että viranomaiset tulisivat purkamaan jonkun avioliiton sillä perusteella, että ei tiedä riittävästi yksityiskohtia puolisonsa elämästä.
Suomessa on täysin laillista avioitua lähes mistä syystä tahansa. Esimerkiksi rahan, vallan, urakehityksen tms. vuoksi solmittu avioliitto on ihan yhtä pätevä kuin rakkaudesta tai lasten kasvattamiseksi solmittu.
Merkittävä osa poliisin valeliittopäätöksestä valittaneista pareista saa hallinto-oikeudesta päinvastaisen päätöksen. Usein tämän prosessin aikana ”yhteiselämästä” on ilmaantunut lisätodisteita, esimerkiksi vauva. Siten on ilmeistä, että nämä tutkinnat ovat paitsi avioliittolainsäädännön hengen vastaisia, myös usein ”väärässä”.