Raamatun ehdottomasti ärsyttävin kohta on tarina Martasta ja Mariasta.
Siinä Marttaa harmittaa, että Maria lusmuilee opetuslasten kanssa kuuntelemassa Jeesusta ja jättää vieraslaumasta huolehtimisen siskolleen. Yllättäen Jeesus asettuu Marian puolelle:
”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”
Se on aina ikävästi sanottu. Jumalan valtakunnassa ruoka ja juoma ehkä hoituvat sormia napsauttamalla, mutta tässä maailmassa, ihmisten enemmistölle, leipä vaatii paljon työtä. Jos minä en tee osaani, joku toinen saa huhkia kahden edestä.
Jos minä olisin ollut Martta, olisin lyönyt hanskat tiskiin. Vastannut, että jaaha, mitäs minäkään tässä sitten touhuamaan. Jospa minäkin vaan sammutan tulen padan alta ja istun tähän, vieraat voivat nukkua taivasalla ja syödä omia eväitä.
”Ai on jano vai? No, kaivo on puoli kilometriä tuohon suuntaan, Herra Jeesus on hyvä ja lainaa ämpäriä tuolta eteisestä.”
Olen lukenut teologisia selitystekstejä siinä toivossa, että joku muu olisi osannut sovittaa tapauksen Jeesuksen toimintaan yleisesti leimaavia empatian ja oikeudenmukaisuuden periaatteisiin. Ei ole osannut. Löytämiäni tulkintoja yhdistää neuvottomuus, joka yleensä ratkaistaan vaihtamalla puheenaihetta.
Jos Jeesus olisi ollut reilu, hän ei olisi olettanut Martan hoitavan isoa vierasryhmää yksin, vaan tarjonnut apuaan. Yhdessä tekemällä hommat olisivat hoituneet nopsasti, ja Martallekin olisi jäänyt aikaa istua vieraiden kanssa.
Kolumnin rakenteeseen kuuluu, että osapuilleen tässä kohtaa kerron lopulta oivaltaneeni, mistä vertauksessa on oikeasti kyse ja kuinka hieno ajatus siihen onkaan kätketty.
Tällä kertaa se ei onnistu. En nimittäin edelleenkään, en parhaalla tahdollanikaan näe kohtauksessa enempää kuin kulkurielämää viettävän sinkkumiehen, jolla selvästi ei ole mitään käsitystä siitä, paljonko työtä kodin hoitamisessa on.
(Kirjoitettu Kirkko & Kaupungille 19.11.2014)
Joo, kyllähän tämä kotitaloustöistä vastaavan Martan kohteluun yhdistyvä tarina on niintä vaikeimmin sulatettavia Jeesuksen opetuksia. Raamatussahan ei yleensäkään meidän luterilaisten tapaan puolusteta ahkeruutta ja tunnollisuutta.
Mutta sen olen elämääni taaksepäin tarkastellessani huomannut, että valtaosa ponnisteluistani on ollut täysin turhia. Jos olisi ollut taito keskittyä oleelliseen, paljon vähemmällä olisin päässyt. Joillakin kaveripiiristäni on tämä taito synnynnäisesti hallussa.
Ehkä se Jeesuksen opetus tässä Martan ja Marian tapauksessa liittyy siihen, että kun arvot on ensin asetettu kohdalleen, osaa keskittyä niihin kaikkein tärkeimpiin tehtäviin ja säästyy monelta turhalta vaivalta. Esimerkkitapaus kotitaloudesta vaan ei minunkaan mielestä ole niitä onnistuneimpia.
Voisiko olla muistutus siitä että kiireen keskellä usein tärkeät asiat ja arvot elämässä unohtuu.Ihminenhän Jeesuskin oli ja mies sukupuoleltaan mikä varmasti oli myös vaikuttamassa kyseisessä Raamatun kohdassa. Kyllä maallinen ,touhu ja kiire todella usein vie liikaa mennessään ,se on ihmisille ihan tavallista .Arkea kyllä riittää jokaisen elämässä.
.Jos ei enää ole ihan pieniä lapsia onkin hyvä ottaa väliin itselle omaan hyvinvointiin kunnolla aikaa ja pysähtyä elämän suurten kysymysten edessä.
Olen lukenut jostain tällaisen selityksen puheena olevasta raamatunkohdasta: Jeesuksen aikana ei ollut itsestään selvää, että naiset saivat opetusta. Jotkut rabbit kuitenkin hyväksyivät joukkoonsa naisia sillä ehdolla, että nämä palvelivat joukon miesjäseniä ja tekivät taloustöitä. Selityksen mukaan Jeesus tässä kertomuksessa siis kumosi kyseisen ehdon antaen naisille tasavertaisen oikeuden saada opetusta. En muista mistä tämän luin, se oli jokin Raamatun Lähi-idän kulttuuritaustaa käsittelevä teos.
Joskus täällä koti-Suomessakin kyläillessä on ärsyttänyt, kun emäntää ei juuri näy, kun hän pipertää keittiössä vieraille toinen toistaan hienompia syötäviä, vaikka tuikitavallinen makkaravoileipä riittäisi. Kyllä se ihminen itse kuulumisineen olisi mielenkiintoisempi kuin hänen keittotaitonsa. Ja tuntuu, että keittiöluomukset voivat mennä emäntien väliseksi kilpavarusteluksi; ei uskalla kutsua toista kylään kun tietää ettei pysty tarjoamaan mitään yhtä hienoa kuin hän.
Enpä tosin mene väittämään, että niin tuolloin Martan ja Marian kotona olisi ollut. Mutta jo olisi sattunut olemaan niin olisin kyllä ymmärtänyt.
Oikea reaktio olisi juurikin ollut lyödä hanskat tiskiin, tai kysyä, kumpaa herrasväki sitten haluaa, päivällisen vai toisenkin emännän joukon jatkona istumaan.