Olen tuntenut anoppini noin neljätoista vuotta. Emme ole sydänystäviä, mutta kuitenkin jollakin tapaa tekemisissä lähes viikoittain. Olemme tottuneet siihen, että hän on aina käytettävissä, kun ylimääräistä käsiparia tarvitaan.
Anoppini kuljettaa lapsia harrastuksiin, siivoaa, junailee tai tuo kukan ikkunalle. Onpa hän suunnitellut pariin raporttiini kannetkin, ilmaiseksi, tietenkin. Silti en muista näiltä vuosilta yhtään kertaa, jolloin hän olisi vastavuoroisesti pyytänyt apua.
Samoin on isoäitini kanssa. Koko ikäni on mummu häärinyt jossakin taustalla, pakannut eväitä, ostanut uudet kintaat ja silittänyt kahvittelun lomassa talon pyykit tennissukkia myöten. Ensin hän huolehti omilleen äitini, sitten minut, ja nyt hän on alkanut lähettää vaatimattomasta eläkkeestään avustusta lapsenlapsenlapsilleen.
Nuorempana en arvostanut noiden naisten touhuamista. Olin toki kiitollinen saamastani avusta, mutta vain siksi, että se vapautti minut johonkin mielestäni tähdellisempään. En nähnyt sillä erityistä merkitystä, että pitkän työpäivän jälkeen kotona odotti lämmin ruoka ja puhtaat astiat. Minusta pyykit ja ruuanlaitto olivat välttämätön paha, josta pyrki selviämään mahdollisimman vähällä vaivalla.
Kun suvun vanhemmat naiset ylpeilivät liesituulettimen puhdistamiseen liittyvillä uroteoillaan, suhtauduin jopa väheksyvästi. Oikeasti tärkeää oli lukea suuria tekstejä, tehdä suuria tekoja ja kokea suuria tunteita, ei hinkata tuuletinritilää.
Monet ovat sitä mieltä, että vasemmistokansanedustajan ja kriittisen kirjoittajan elämä on etuoikeutettua ja kiinnostavaa. Olen päässyt jännittäviin paikkoihin ja tavannut upeita ihmisiä, siis elänyt aika tavalla siihen malliin kuin nuorena toivoin.
Kaiken tohinan ja pamppailevien sydänten vuosien jälkeen huomaan kuitenkin olevani onnellisimmillani silloin, kun asettelen tuoreita kukkia teini-ikäisen tyttäreni työpöydälle. Tai kun poikkean ostamaan jo omillaan asuvalle pojalleni ne antihistamiinit, kun ei se itse niitä kuitenkaan muista.
Eivät he pientä vaivaani huomaa, heillä on edessään niin paljon suurta ja tähdellistä. Tai jos huomaavat, eivät arvosta.
Eivät ihan vielä.
(kirjoitettu Lehtiyhtymälle 14.3.2015)
