Hyvinvointivaltiossa melkoinen osa ihmisten tarvitsemista peruspalveluista järjestetään verovaroilla. Vaaleissa valittujen päättäjien tehtävänä on sopia pelisäännöistä, kuka ja millä ehdoilla niitä saa. Se on iso vastuu.
Järjestämisen tapoja on kaksi: Universaalit palvelut ovat avoimia kaikille ja usein myös varsin laadukkaita, täytyyhän niiden kelvata kaikille yhteiskuntaryhmille. Universaaleja palveluita ovat esimerkiksi uimahallit ja kirjastot.
Toiset palvelut taas ovat tarveharkintaisia. Esimerkiksi toimeentulotukea saa vain täyttämällä joukon kriteerejä. Tarpeen arviointi edellyttää yleensä raskasta byrokratiaa, ja ainakin pienituloisimmille kohdennettujen palvelujen taso jää usein heikoksi.
Järkevän palvelujärjestelmän nyrkkisääntönä on, että tarveharkintaa kannattaa käyttää silloin, kun palvelun ylikäytöstä aiheutuvat kustannukset ylittävät kontrollibyrokratian ja muun kitkan hinnan. Toisinaan tarveharkintaa kuitenkin käytetään arvovalintana silloinkin, kun se tekee palvelun järjestämisestä kallista ja vaivalloista.
Hyvä esimerkki tästä on tuore subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaus. Jatkossa pirkkalalaisella lapsella on oikeus vain osapäivähoitoon, mikäli jompikumpi vanhemmista on syystä tai toisesta kotona. Kokopäiväpaikan säilymistä voi tosin erikseen anoa lastensuojelullisin perustein.
Uudistus vaikuttaa tietysti suorimmin niihin (usein kaikkein pienituloisimpiin) perheisiin, joissa on sairautta tai työttömyyttä. Samassa paketissa kuitenkin kaikki pienlapsiperheet velvoitetaan informoimaan viranomaisia työmarkkinastatuksen muutoksista. Asiantuntijoiden mukaan tarveharkinnasta koituvat kulut syövät hoitotuntien vähentymisestä syntyvät säästöt. Tuloksena on yhtä kallis, mutta byrokraattisempi ja epätasa-arvoisempi päivähoitojärjestelmä kuin aikaisemmin.
Valtuustossa vasemmistoliiton Rauno Lehtinen teki vihreiden kannattamana esityksen subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttämiseksi. Vaikka sosiaalidemokraatit ovat sekä valtakunnallisesti että monessa Suomen kunnanvaltuustossa taistelleet raivokkaasti asian puolesta, Pirkkalassa puolueen edustajat äänestivät toisin.
Myös muualla Suomessa juuri Pirkkalan kaltaiset äveriäät kunnat ovat toivottaneet päivähoito-oikeuden rajauksen tervetulleeksi. Niissä kontrollibyrokratiaa suurempana peikkona pidetään päivähoidon ylikäyttöä, vaikka selvityksissä siitä ei ole löytynyt näyttöä. Valintaa on vaikea selittää muulla kuin dogmaattisella vakaumuksella tarveharkintaisuuden siunauksellisuudesta.
Seuraavaksi kunnat joutuvat ottamaan kantaa ennätyssuuriin sosiaali- ja terveydenhuollon maksujen korotuksiin. Ne vievät muun muassa kunnallista perusterveydenhuoltoa jälleen askelen kauemmas universalismin periaatteista. Se ei ole pieni asia, kun muistaa, että OECD:n arvion mukaan Suomen terveysjärjestelmä on jo nyt länsimaiden eriarvoisimpia.
Tiedetään, että jo nykyiset maksut estävät osaa ihmisistä käyttämästä terveyspalveluja, ja että kunnat maksavat tästä viivyttelystä erikoissairaanhoidossa. Lisäksi laskutusjärjestelmä itsessään nielee jo kolmanneksen maksutuotoista. Kunnan talouden kannalta maksujen poistaminen saattaisi olla yhtä järkevää kuin niiden korottaminen.
Onko niin, että palvelujen ylikäytön pelko ajaa tässäkin niiden taloudellisuuden ja saatavuuden edelle?
(kirjoitettu Pirkkalalaiseen 13.1.2016)
