Läpi kirjallisuuden historian yksi kirjailijan tärkeimmistä valinnoista on ollut: kenen puolelle asettua, kenen totuuden kertoa, kenen ääntä kantaa. Monelle kirjailijalle tämä valinta on taannut vakaan toimeentulon. Me kaikki pystymme myös nimeämään kirjailijoita, jotka ovat maksaneet valinnasta hengellään tai vapaudellaan.
Kysymys ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Viime päivinä Suomessa on keskustelu kirjallisuuden keskiluokkaistumisesta, siitä, kuuluuko kirjallisuudessa enää työväenluokkainen ääni lainkaan.
Olemme varmasti kaikki yhtä mieltä siitä, että syksyn kirjasadosta ei juuri löydy sellaista työväenkirjallisuutta, mitä käsitteellä vielä 50 vuotta sitten tarkoitettiin. Tämän päivän kirjailijat ovat ainakin siinä mielessä keskiluokkaa, että useimmat ovat verraten hyvin koulutettuja. Keskiluokka on myös tärkeä kirjallisuuden kuluttajaryhmä, erityisesti uutuuskirjojen osalta.
Toisaalta, moni muukin asia on muuttunut. Tärkein syy itseoppineiden työläiskirjailijoiden katoamiseen lienee koulutuksen tasa-arvoistuminen, jonka eteen monet työläiskirjailijatkin näkivät paljon vaivaa. Työväenluokkaisista kodeista ponnistavat kirjailijat ovat nykyisin koulutettuja yksinkertaisesti siksi, että he ovat sattuneet syntymään pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, jossa koulutus ei enää ole keskiluokan privilegio.
Saman ilmiön kääntöpuolena on, että korkea koulutus ei tänä päivänä ole samanlainen luokkaosoittaja kuin aikanaan. Koulutusinflaation myötä ei vuosienkaan opiskelu enää takaa hyväpalkkaista ja vakaata työsuhdetta – ei välttämättä työsuhdetta lainkaan.
Myös moni kirjailija tietääkin hyvin, mitä tarkoittaa pieni ja epävarma toimeentulo. Tietää, mitä on työskennellä tänään baarissa ja huomenna siivousfirmassa, ja sitten raskaan pitkän päivän jälkeen yrittää jaksaa kirjoittaa.
Voikin olla, että työväenkirjallisuuden vähäisyys ei johdu kirjallisuuden keskiluokkaistumisesta, vaan siitä, että työväenluokka on muuttunut.
Samoin kuin uudet tehokkaammat viljelymenetelmät vapauttivat aikanaan väestöä teollisuustyöhön, on tuottavuuden kasvu ja teknologinen kehitys siirtämässä meitä teollisuustuotannosta palveluyhteiskuntaan. Viime vuosien kasvualat ovat olleet lähes yksinomaan palvelualoja. Jopa perinteisen teollisuuden piirissä palvelutoiminnot ovat kasvaneet nopeimmin.
1900-luvulla oli työläisellä tehtaassa työskentelevän miehen kasvot. Nyt hänen lapsensa hoivaavat, ohjelmoivat, myyvät ja opettavat. Olisipa hälyttävää, jos kirjallisuus ei olisi tätä muutosta huomannut.
Miksi työväenkirjallisuus sitten on niin tärkeää? Miksi sen puuttuminen herättää huolta?
Siksi, että elämme edelleen luokkayhteiskunnassa, ehkä tänään jopa hieman enemmän kuin eilen. Ja kuten ennenkin, on eri ryhmiin liitetyillä mielikuvilla ja heistä kerrotuilla tarinoilla tärkeä rooli luokkavallan uusintamisessa.
Brittiläinen Beverly Skeggs on tutkinut, millaisia luokkakuvia media meille tuottaa. Tyypillisesti niissä keskiluokka on normi, johon liitetään sellaisia myönteisiä ominaisuuksia kuin kohtuullisuus, rationaalisuus, kunnollisuus ja ahkeruus. Vastaavasti kuvauksissa työväenluokkaisista ihmisistä toistuvia piirteitä ovat holtittomuus, tyylittömyys, likaisuus ja vaarallinen, kontrolloimaton seksuaalisuus.
Nämä kuvaukset eivät ole viatonta taiteilijan tai toimittajan vapautta. Kun työväenluokka toistuvasti esitetään mielikuvateollisuudessa irrationaalisena ja kypsymättömänä, toimii se oikeutuksena työväenluokkaan kohdistuville kontrollimekanismeille.
Ei ole sattumaa, että koko kansaa palveleva verottaja ei vaadi kuitteja, mutta yksinomaan köyhimmille kohdennetun toimeentulotuen hakeminen edellyttää tositteita useiden kymmenien sivujen verran. Näiden viranomaiskäytäntöjen taustalla kaikuvat mielikuvat kunnollisesta keskiluokasta ja toisaalta työväenluokasta, jonka liiallinen vapaus johtaisi kaaokseen. Ne ovat eriarvoisuuden ja luokkavallan myyttejä.
Työväenkirjallisuuden historiallinen tehtävä on ollut tämän keskiluokkaisen kuplan puhkaiseminen. Se on tehnyt näkyväksi työväenluokan kokemusmaailmaa, sen arkea ja unelmia. Se on kehittänyt työväenluokalle kieltä ja itseymmärrystä, mutta antanut myös valtaa pitäville ikkunan niiden ihmisten elämään, joiden arkea eliitin päätökset eniten heiluttelevat.
Kaikille näille on edelleen tilaus ja paikka.
Myös työväenluokka kantaa tietysti vastaavia ryhmäasenteita. Niissä keskiluokka näyttäytyy teeskentelevänä, ahneena ja pelokkaana. Omaan ryhmään taas liitetään perhekeskeisyys, arkijärki ja työteliäisyys.
Nämä kuvaukset ovat mekanismiltaan identtisiä keskiluokan ennakkoluulojen kanssa, mutta niillä ei ole samanlaista poliittista merkitystä, koska työväenluokalla ei ole valtaa muuntaa totuuttaan viranomaisinstituutioiksi. Tyypillisesti työväenluokkaiset näkökulmat ja kokemukset eivät välity myöskään mediassa – tai jos välittyvät, se tapahtuu keskiluokkaisen tulkitsijan välityksellä, suunnattuna keskiluokkaiselle yleisölle.
Tutkimusten mukaan äänestysaktiivisuus laskee suoraan luokkahierarkiassa. Myös luottamus yhteiskuntaa ja sen instituutioita kohtaan on heikointa työväenluokan keskuudessa.
Tämä ei johdu siitä, että työväenluokka ei ymmärtäisi, vaan siitä, että se ymmärtää. Se ei luota viranomaiseen, koska sillä ei ole syytä luottaa. Se on vähemmän kiinnostunut vaalikeskusteluista, koska niissä käsitellään vähemmän sen kannalta keskeisiä teemoja.
Jos tämä aika ja yhteiskunta jotakin kaipaa, niin työväenkirjallisuutta. Työväenluokan kirjoittamia ja työveänluokalle kirjoitettuja, tarinoita työväenluokalle oleellisista aiheista. Uuden työväen tarinoita, jotka tekevät sen näkyväksi ja ymmärrettäväksi itselleen ja muille – jotta sillä olisi mahdollisuus ottaa paikkansa yhteiskunnallisessa muutoksessa.
Hyvät ystävät,
Suomalaiskirjailijoista oma suosikkini on Elvi Sinervo. Ei siksi, että hänen kirjallinen ilmaisunsa olisi ylivoimaista, vaan toivon tähden.
Sinervon tuotannolle on tyypillistä, että se kertoo tavallisista köyhistä ihmisistä, joissa ei ole mitään erityisen hyvää ja esimerkillistä, jotka tekevät samoja arkisia tekoja kuin kuka tahansa meistä.
Näistä taviksista hän kuitenkin löytää sen ihmeen, joka meistä jokaisessa on, joka perustelee ihmisen arvoa.
Sinervon tekstit ovat kuin auringon ensimmäinen kajastus aamun pysähtyneessä hämärässä. Muistutus siitä, että tässä ei ole kaikki, että meillä on lupa odottaa enemmän. Kehotus laittaa pesuvesi jo tulelle, sillä tänään pyykit kuivuisivat hyvin.
Sitä on työväenkirjallisuus parhaimmillaan, eikä siinä ole mitään vanhentunutta.
(Työväen kirjallisuuspäivien avajaisissa 27.8.2016.)
Esitän muutamia syitä työläiskirjailijoiden kadolle: Siinä, missä entisaikaan työläiset olivat köyhää, siis vähätuloista väkeä, sellaisia ovat tämän päivän kirjailijat. Maamme tunnetuin työläisyydestä kirjailijaksi kohonnut Kalle Päätalo tienasi 1950- luvun lopulla esikoiskirjallaan suunnilleen rakennusmestarin vuosipalkan verran. Näinä aikoina vastaavan tasoinen esikoiskirja tuottaa parhaassa tapauksessa keskivertotyöläisen kuukausiansiot. Nykytodellisuudessa työläisen ei siis kannata yrittää parantaa aineellista tasoaan kirjailijaksi pyrkimällä.
Toinen syy on työläisaiheisten tekstien heikentynyt mahdollisuus päästä kustantamojen julkaisuun. Nykyään lähes kaikki kustannustoimittajat ovat akateemisesti koulutettuja naisia. Nämä päättävät siitä, mitkä käsikirjoitukset ylittävät julkaisukynnyksen. Ja nämä samat ihmiset ovat niitä, joilla ei ole juuri mitään tietoa työläisyydestä tai työläisenä elämisestä, eivätkä siis paljon ymmärrä koko genren päälle.
Kolmas syy liittyy mielestäni hyvinvointiyhteiskunnan mukanaan tuomaan työläisyyskäsitteen muutokseen. Toisin kuin 1960 ja -70 lukujen vasemmistoradikalistisessa ilmapiirissä, ei työläisyys ole nyky-Suomessa enää mikään trendikäs ilmiö. ”Rupusakkilaisuudesta” ei enää voi yhteiskunnan parempiosaisia myyvällä tai muutenkaan kiinnostavalla tavalla syyllistää. Syyllinen huono-osaisuuteen löytyy paremminkin ”rupusakkilaisesta” itsestään tai viimeistään hänen omasta perhepiiristään. Harvaa tällaisen vatvominen enää kiinnostaa.
Ja lopuksi se mielestäni suurin syy työläiskirjailijoiden katoon: Jotta tekstin tuottaja nykyään ylittää kustantamojen tuhottomassa käsikirjoitusten tarjonnassa julkaisukynnyksen, hänellä täytyy olla poikkeavaa lahjakkuutta. Tällaiset tyypit ovat maamme ilmaisessa koulutusjärjestelmässä seuloontuneet jo viimeistään teini-iässä aivan muille urille, kuin niille, jotka johtavat työläisluokkaisuuteen. Ne, jotka nykyään Anna Kontulan käsittämään työväenluokkaisuuteen päätyvät, ja aiheesta voisivat syvällisemmin kirjoittaa, eivät kykene julkaisukynnyksen ylittävää tekstiä tuottamaan.
Täyttä asiaa.Elvi Sinervo nainen paikallaan.
Nykyaika korostaa voittajien ja luusereiden välistä eroa yhä julmemmin. Duunarit ovat yksinäisempiä ja irrallisempia, kollektiivista ammattiylpeyttä on tänä yltiöindividualismin aikana vaikea tuntea. Jokainen keskittyy tiukasti omaan työmaahansa ja häipyy vähin äänin. Tälläiseksi on meno mennyt. En sano etteikö sivistyneitä duunareita ole, mutta kyllä vallalla on myös vahvasti uhmakkaanrehvakas eimuntarttemitääntietää- mentaliteetti. Ikävä on minunkin työväen luokan sivistysaatetta. Nyt se on rasistinen persuilu mikä jyllää liian usein tarjoten helppoja vastauksia ja ruokkien uhriutumista. Miten nykytyöläinen voimaannutetaan? Siinäpä kysymys, jota joudun itsekin siivoustyöntekijänä miettimään. Hiljaisena, nöyränä,lähes näkymättömänä häärääjänä. Haluaisin olla ylpeä ammatistani,mutta tämä aika ei tee siitä erityisen helppoa.