Kolumnissaan Rakentajassa (2/2017) Mette Nissinen referoi lokakuussa Jyväskylässä pitämääni esitelmää. Nissisen muistin mukaan olin kertonut löytäneeni rakennusalaa tutkiessani tavattoman paljon fiksua porukkaa. Edelleen, Nissisen mukaan, ääneni oli sitten ”vaihtunut tahattomasti sääliväksi”, kun olin todennut, että ”näistä fiksuista olisi ollut niin paljon kaikkeen muuhunkin”. Nissinen tulkitsi tämän tarkoittavan, että mielestäni heidän olisi tullut kouluttautua johonkin toiseen ammattiin.
On tietysti vähän hassua kiistellä monen kuukauden takaisista keskusteluista, kun ei ole mitään dokumenttia, josta tarkistaa asioiden oikea laita. Vielä haasteellisempaa on kiistää kenenkään mielikuvaa äänen sävyistä.
Silti uskallan sanoa, että Nissinen on kyllä nyt kuullut ihan omiaan.
Lyhyesti: en ole ikinä, yksityisessä tai julkisessa tilanteessa, vähätellyt rakennusalaa tai sen vaatimaa osaamista. Liioin en ole sanonut, että jokin toinen ammatti olisi enemmän tai arvokkaampaa kuin rakentaminen. Tämän uskallan sanoa varmasti, koska rakentajaperheen kasvattina, nuoruuteni rakennustelineillä roikkuneena, ei rakentamisen arvo ole koskaan ollut minulle epäselvä.
Todennäköisesti olen tuossa nimenomaisessa esitelmässä kertonut havainnoistani Rakennusliiton Siikaranta-opistossa vuosina 2009 ja 2010. Ainakin tuohon aikaan siellä kiinnitettiin paljon huomiota erilaisten oppimisvaikeuksien tunnistamiseen.
Oppimisvaikeudella tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilö ei esimerkiksi jonkin kehityksellisen tai terveydentilaan liittyvän syyn vuoksi kykene oppimaan niin hyvin kuin hänen lahjakkuutensa edellyttäisi. Tunnetuin oppimisvaikeus lienee lukihäiriö, jota arvellaan löytyvän noin 3-10 % suomalaisista, myös minulta. Useimmiten oppimisvaikeudet ovat kuitenkin sen verran lieviä, että tunnistamisen jälkeen ne pystytään kompensoimaan normaalin peruskoulun puitteissa.
Näyttää kuitenkin siltä, että nimenomaan työväenluokkaisten poikien kohdalla tunnistamisessa on isoja puutteita. Etupäässä keskiluokkaisista kympin tytöistä kasvatettu opettajakunta ei kykene lukemaan poikia oikein, ja niin koulusta tulee lapselle paikka, jossa hän kuulee yhä uudelleen olevansa tyhmä, tuhma tai molempia.
Ei ole mikään ihme, että aika monet näistä pojista pyrkivät pois koulusta mahdollisimman pian. Joillekin se on hyvä ratkaisu, koska he todella ovat enemmän käden taitoihin suuntautuneita ja hahmottavat maailmaa toiminnallisemmin. Rakentajista aika monet määrittelevät itsensä mieluummin tekijöiksi kuin lukijoiksi. Ja se on ihan ok, jos se on totta.
Joskus kouluallergian taustalla ei kuitenkaan ole luontainen toiminnallisuus, vaan lapsen teoreettisen kyvykkyyden ja innostuksen tukahduttaminen. Siikarannassa näin, miten hyvin pienillä pedagogisilla korjauksilla opiskelusta kiinnostui moni sellainen aikamies, joka taloon tullessaan oli ensimmäiseksi ilmoittanut olevansa liian tyhmä oppimaan mitään (koska näin heille oli koulussa kerrottu).
En siis puhunut siitä, että jokin ammatti olisi toista ”enemmän”, vaan siitä, miten luokkaeroista johtuvat mekanismit voivat estää ihmistä olemasta kaikkea sitä, mitä hän voisi ja haluaisi olla. Eivät nämä ihmiset Siikarannasta lähdettyään ryhtyneet ammattia vaihtamaan. Sen sijaan monet katsoivat peiliin vähän eri kulmasta ja maailmassa hieman enemmän mahdollisuuksia kuin aiemmin. Ja se on iso asia, enemmän kuin ammatin valinta.
Olen muurarin tyttärentytär, maalarin tytär ja timpurin puoliso. Kaikki nämä elämäni miehet ovat älykkäitä ja sivistyneitä. Kaikki he myös lukevat paljon. Eikä se todellakaan tarkoita, että he ovat väärällä alalla.
Poikien huonosti sujuvaa koulun käyntiä, on surkuteltu pari-kolmekymmentä vuotta, muistelen.
Ihmettelen että mitään korjausliikettä ei kouluhallituksen ”kympin tytöiltä” ole ilmaantunut.
Ainakaan ajanpuutteesta ei opettajakunta voi valittaa.
Yliopistot on nyt sitten täynnä naisia ja pojat amitsussa.
Synkkänä hetkinäni olen ajatellut tätä asioiden tilan sallimista, jos ei nyt tarkoitushakuisena niin välinpitämättömyytenä.
Naisethan ovat tunnetusti toiminnan ihmisiä. Ilmeisesti kouluhallituksen henkilöt eivät kuulu tähän joukkoon.
Vaan mikä mättää?
Lukihäiriöistä saimme ammatti-ihmisen luoennoimaan Siikarantaan Rakennusliiton koulutusvastaavien koulutustilaisuuteen joskus 1990 loppupuolella ainakin ennen 2000 alkua. Muistan kuinka se avasi meidän silmämme ja ymmärryksemme oppimisen ongelmiin. Itsekin innostuin valtavasti tästä tiedosta. Aihe oli pitkään puheenaiheena liiton koulutusporukan keskuudessa. Sittemmin lukihäiriöstä keskusteltiin eri kurssien yhteydessä. Se auttoi varmaan monia ymmärtämään miksi heille tuotti ongelmia oppiminen. Ja otaksun että jokunen sai todellisen ahaa-elämyksen asian tiimoilta.
Toivon, etä ko asiaan kiinnitetään edelleenkin huomio. Silloin se oli meille uutta.
”Näyttää kuitenkin siltä, että nimenomaan työväenluokkaisten poikien kohdalla tunnistamisessa on isoja puutteita. Etupäässä keskiluokkaisista kympin tytöistä kasvatettu opettajakunta ei kykene lukemaan poikia oikein, ja niin koulusta tulee lapselle paikka, jossa hän kuulee yhä uudelleen olevansa tyhmä, tuhma tai molempia.”
Tunnistan tuosta oman koulukokemukseni täysin. Ei minulla ollut koskaan lupa odottaa seiskaa suurempaa numeroa edes aineista, joissa olin luokkani paras. Ei siinä kauheasti kannustettu jatko-opiskeluihin, kun luokan vähän tyhmemmillekin tytöille se seiska oli alin mahdollinen numero.
En kuitenkaan suostunut uhriutumaan, vaan opiskelin ja tein juuri sitä mitä huvitti.
”olin todennut, että ”näistä fiksuista olisi ollut niin paljon kaikkeen muuhunkin”. ”
Olisit sinä Anna voinut ylläolevan ihan tarkoituksella ja kirjaimellisestikin sanoa. Kyllä alan miesten keskuudessa tiedostetaan ja tosiaisat tunnustamaan kykenevissä kaveriporukoissa myönnetäänkin, että nykyisessä ilmaisen ja ylimitoitetun koulutustarjonnan oloissa kansalaisen valmiuksissa on jotain vikaa, kun hän ajautuu meluisille rakennuksille palelemaan ja pölyä nielemään. Joukossa on tietenkin poikkeustapauksia, jotka kokevat rakennustyötkin kutsumusammatiksi.
Minulla puolestani on kanttia näin sanoa siksi, että olen metsätyömies/pienviljelijä/rakennusmiehen poika ja tehnyt työurani timpurina. Siitä huolimatta osasimme olla työporukassa salaa tyytyväisiä, sillä lähes kaikilla meistä oli eri pituinen tausta metsätyömiehinä. (Ilmeisesti sinunkin sukusi vanhemman miespolven keskuudessa on samalla tavoin koettu, vaikka ei välttämättä juuri metsuritaustan takia.) Siinä, missä menneinä vuosikymmeninä jouduttiin sen takia metsätyömiehiksi, ettei ollut valmiuksia ammattitöihin, nykyajan ihminen ajautuu raksajätkäksi, koska ei ole valmiuksia muihin, hienostuneempiin ja vilulta suojattuihin hommiin. Siksi kai rakennustyöt ovat Suomessakin niin suuressa määrin ajautuneet köyhemmistä ulkomaista peräsin olevien työntekijöiden suoritettaviksi.
”..ääneni oli sitten ”vaihtunut tahattomasti sääliväksi”, kun olin todennut, että ”näistä fiksuista olisi ollut niin paljon kaikkeen muuhunkin”. Nissinen tulkitsi tämän tarkoittavan, että mielestäni heidän olisi tullut kouluttautua johonkin toiseen ammattiin.”
No, näin rakennusalalla työurani tehneenä voin kertoa, että työmailla ihmettelin itsekin (Annan sitaatteihin rajaamalla tavalla) omista työkavereistani heidän lahjakkuuteensa nähden ristiriitaisilta tuntuvia ammatinvalintojaan.
Varsinkin matkatöiden ankeissa yhteismajoituksissa tuli monen kaverin verbaalisia lahjoja kuunnellessa usein mieleen, että kuinka tällainen monilahjakkuudelta vaikuttava luennoitsija on saattanut ajautua näinkin alkeellisiin oloihin. Eräs vahvimmista ja yleisimmistä selitysvaihtoehdoista tunki tahattomasti esiin sanavalmiin kaverin hengityksestä, joka pölähteli valtion ylläpitämän monopoliliikkeen tuoksuille…
Työnantajia tai yhteiskunnallisia oloja ei näistä ammatinvalinnoista voi ilmaisen ja tarjonnaltaan ylimitoitettujen koulutusmahdollisuuksien oloissa ainakaan syyttää.