Kun omatunto ja sosiaalinen normi joutuvat yllättäen ristiriitaan, useimmat ihmiset valitsevat jälkimmäisen.
Kuuluisin esimerkki tästä lienee Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeet 1960-luvun alussa. Arvostetun yliopiston tiloissa järjestetyssä testissä koehenkilöiden piti antaa toiseksi koehenkilöksi luulemalleen näyttelijälle asteittain kovenevia sähköiskuja ”rangaistukseksi”. Selkeä enemmistö osallistujista jatkoi sähköiskujen antamista, vaikka niiden kohde valitti, anoi armoa ja kertoi sydänviastaan. Yli puolet olivat valmiita jatkamaan kuolettavan suuruiseksi luulemansa volttimääriin saakka, ilman muuta näkyvää motiivia kuin koetta johtaneen tutkijan kehotukset.
Pian Milgramin kokeiden jälkeen julkaistiin tutkija Hannah Arendin reportaasi natsi-Saksan keskitysleirikuljetuksista vastanneen Adolf Eichmanin oikeudenkäynnistä. Niissä Arend kuvasi syytetyn varsin keskinkertaisena virkamiehenä, joka ei vielä parikymmentä vuotta tapahtuneen jälkeenkään mieltänyt toimineensa väärin – hänhän oli vain totellut lakia ja ylemmiltään saamiaan ohjeita.
Arendin kuvaus ”pahuuden arkipäiväisyydestä” resonoi Milgramin kokeiden kanssa ja yhdessä ne synnyttivät laajan keskustelun. Ihmisiä kuohutti väite, että poikkeuksellisen hirveät teot eivät edellyttäisikään poikkeusyksilöitä tai poikkeuksellista pahuutta, jos tällainen toiminta on normalisoitu ja auktoriteetit tukevat sitä.
1960-luvun jälkeen on tutkittu paljon, mikä saa ihmisen murhaamaan, kiduttamaan ja raiskaamaan, vaikka lait ja normit sen vahvasti kieltävät. Vähemmän tiedetään yksilöistä, jotka pidättyvät väkivallasta olosuhteissa, joissa siitä on tullut yleisesti hyväksyttyä.
Ja kuitenkin, kun yleiset normit vääristyvät, juuri näissä ihmisissä lepää toivo.
Vuonna 2010 ranskalainen tv-kanava France 2 uudisti Milgramin kokeen tiededokumentissa, jossa testattavat luulivat osallistuvansa uuden tosi-tv -ohjelman pilottiin. Tulokset olivat jälleen hämmentäviä. Kokeen 80 osallistujasta vain 16 kieltäytyi antamasta kuolettavaksi luulemaansa sähköiskua.
Kiinnostavaa oli, että kokeen keskeyttäneitä yhdisti vain yksi asia: aikaisempi kokemus normien ja auktoriteettien kyseenalaistamisesta. Heillä oli siis yleisten tottelemisen mallien lisäksi valmis käyttäytymismalli myös tottelemattomuuteen.
Koetta johtaneen tutkijan mielestä tämä viittasi siihen, että prosentit eivät ole muuttumattomia. Jos sosiaalisten normien kyseenalaistamattomuus johtui ainakin osittain elinikäisestä tottumuksesta, olisi normien ”vastustuskykyä” varmasti mahdollista vahvistaa kasvatuksen keinoin.
Hänen ehdotuksensa oli, että tottelevaisuuden lisäksi ihmisiä tulisi lapsesta saakka kannustaa myös kyseenalaistamaan auktoriteetteja.
(kirjoitettu Aamulehdelle 18.6.2017)
No joo… tämä on taas tätä tuttua vapaan kasvatuksen kaikkivoipaisuutta ylistävää lätinää, tutkimustuloksia edustavan ”mutkan” kautta tällä kertaa toteutettuna.
Jo useampi vuosikymmen sitten Suomessakin alettiin luulotella, että auktoriettiasemien romutaminen on se oikea keino saada aikaan hyviä kasvatustuloksia ja oikeudenmukaisuutta yhteiskuntaan. Seuraukset alkavat näkyä varsinkin koulumaailmassa ja sen mahdollisuuksissa pitää järjestystä yllä ja koulukiusaamista aisoissa. Auktoriettiasemat saatiin kyllä romutettua, mutta mitään toimivia ratkaisuja ei keksitty tilalle. Koulukiusaaminen ja huonot käytöstavat rehottavat.
Menneinä aikoina yksi kaikkein pelottavimmista kurinpitokeinoista kouluissa oli lähettää häirikköoppilas rehtorin puhutteluun. Eräs entinen rehtori kertoi, kuinka tämä menettely menetti hänenkin auktoriettiasemansa romuttamsen myötä tehonsa. Kun oppilaalle yritti yhteisten pelissäntöjen noudattamista toisten ihmisten koskemattomuutta tähdentää, vastaukseksi tuli ”haista paska” tyylistä palautetta. Tämä(kin) rehtori vaihtoi ammattia ja em. hyvästä syystä.
Pitäisi muistaa, että eihän auktoitettiasema sinänsä ketään vahingoita, eikä mitään negatiivisia kasvatustuloksia aiheuta. Ei auktoriteettiasema itsessään tarkoita väkivallallan tai sen pelotteella kasvattamista. Onhan maailma täynnä niin oikeamielisiä auktorietteja kuin myös auktoriteettiasemiakin. Niinpä auktoriteettiasemat pitäisi päin vastoin nostaa nostaa niiden entiseen arvoonsa ja ottaa käyttöön keinot niiden väärinkäyttämisen ehkäisemiseksi. Niistä keinoistahan nykyisten valvontakameroiden ym. sähköisten tallentimien aikakaudella on jo suoranaista runsaudenpulaa.
Kyllä esivallan kunnioitus on aiheellista jo lasten kasvatusvaiheessa tehdä kansalaiselle selväksi. Raamatussahan jo sanotaan, ettei esivallan pelote ole niitä paimentamassa, jotka tekevät oikein, vaan niitä, jotka tekevät väärin.
Mutta vaikka auktoriteettiasema sinänsä ei ole sama asia, kuin väkivaltapelotteella operointi, on silti syytä muistaa, että kaiken vallankäytön viimekätisenä takeena on väkivalta. Siksi esivallalla tulee olla tämän tehokeinon monopoli hallussaan, myös nykysin yleistynyttä henkistä väkivaltaa koskien. Tämä sen tulee myös sääntöjen rikkojille selväksi tehdä. Näin auktoriteettiasemat herättävät kunnioitusta ilman, että niiden haltijan tarvitsee ylivertaisen taustavoimansa olemassaolosta muistuttaa.
Tässä tottelemattomuuteen kannustamisessa on se heikkous, että tottelemattomat tuskin koskaan tekevät kahta kertaa peräkkäin esimerkiksi soveltuvia suorituksia.
Vaikkapa viime sotien aikana metsäkaartilaisena tottelemattomuutta osoittaneet kansalaiset ovat perustelleet myöhemmin valintaansa sillä, että he eivät halunneet tukea natsi-Saksan sotaponnisteluja Neuvostoliittoa vastaan. Mutta kun Suomen valtio antoi näille tottelemattomille mahdollisuuden osallistua Lapin sotaan ja taistella konkreettisesti natsi-Saksaa vastaan, kukaan ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen.
Jos siis nämä em. tottelemattomat olisivat ensimmäistä valintaansa ylistäessään kertoneen myös tämän toisen tottelemattomuuden, olisi ensimmäisenkin uskottavuus romuttunut.
Tosiasiassa näiden tottelemattomien teot ovat valtaosaltaan aivan muuta, kuin esimerkeiksi sopivia suorituksia. Paremminkin ne ovat edustavat vapauksien ottamista muiden, tunnollisten kansalaisten kustannuksella. Tallaiseenko Anna lainsäätäjänä haluaa lapsiamme rohkaista?
Ongelma ei yleensä ole siinä, että sosiaalisia normeja kunnioitetaan ja noudatetaan. Ongelma on yleensä huonoissa sosiaalisissa normeissa. Se, että uskotaan paremmin tietäviä tai vastuussa olevia, ei useinkaan ole väärin. Se on periaatteessa ihan hyvä normi. Vaihtoehto ei nimittäin toimi kuin satunnaisesti.
Toisaalta joskus omatuntokin on väärässä. Tottelemattomat yleensä jättävät kuuntelematta myös omaatuntoa.