Nykymuotoinen ympäristökeskustelu käynnistyi joskus 1960-luvulla. Poliittisen ajattelun historiassa se on lyhyt aika. Siinä ehtii jotenkin tunnistaa ongelman, mutta ei vielä muodostaa kokonaisvaltaista näkemystä sen ratkaisuvaihtoehdoista ja niiden seurauksista.
Siksi keskustelu ilmastonmuutoksesta on niin tahmeaa. Vuosikausien vatvomisen jälkeen ollaan vihdoin saatu aikaan hauras yhteisymmärrys ilmiön olemassaolosta. Edelleen kuitenkin väitellään siitä, voisiko jokin Deus ex machina hoitaa sotkun puolestamme – jotkut luottavat markkinamekanismiin, toiset teknologian kehitykseen, kolmannet Jumalaan.
Toistaiseksi tästä ei ole näyttöä: teknologia ja talouselämä ehkä kiinnittävät huomiota hiilijalanjälkeensä aikaisempaa enemmän, mutta vielä ei olla lähelläkään pistettä, jossa ilmaston lämpenemisen voisi toivoa pysähtyvän ratkaisevaan 1,5 asteeseen. Jumalien suunnitelmista tiedämme vielä vähemmän.
Toistaiseksi ei mikään maa ole onnistunut saamaan taloutta kasvuun ja kokonaispäästöjä miinukselle samanaikaisesti. Tämä viittaa siihen, että välttämättömät ilmastotoimet edellyttävät talouden nolla- tai miinuskasvua. Pluskasvulle rakennetuissa yhteiskunnissa tästä seuraa roppakaupalla ongelmia: palkkatyöttömyyttä, köyhyyttä ja leikkauksia, todennäköisesti myös konflikteja.
Siksikin politiikka etenee niin nihkeästi. Ja kello tikittää: tutkijoiden mukaan meillä on enintään vuosikymmen aikaa runnoa päätökset läpi globaalin poliittisen prosessin.
Olemme jo ohittaneet kohdan, jossa ilmaston lämpenemistä voitaisiin hillitä pienillä muutoksilla. Mitä pitempään viivytellään, sitä radikaalimpia korjausliikkeiden on oltava. Se tekee ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä väistämättä myös luokkapolitiikkaa: kamppailun siitä, miten kutistuva hiilibudjetti jaetaan.
On esimerkiksi ratkaistava, missä määrin kulutusta jatkossa säädellään hinnalla ja normeilla. Pelkkien hiiliverojen käyttö johtaa hintojen nousuun, jolloin kulutus keskittyy maksukykyisille. Normisäätelyllä onnistuu resurssien jako enemmän tarpeen mukaan, mutta tuskin ilman tiukkaa kontrollia, jossa siinäkin on ongelmansa.
Siis pelkistäen: kenellä pitää olla jatkossa oikeus yksityisautoon, syrjäseuduilla asuvalla liikuntavammaisella vai sillä, jolla on varaa sähköautoihin ja päästökompensaatioihin? Ja kuinka suuri osa vähennyksistä kuuluu rikkaalle lännelle, jonka hiilipäästöt henkeä kohden ovat köyhiin maihin nähden moninkertaiset?
Vastaus löytyy todennäköisesti jonkinlaisesta keinojen kompromissista. Mutta ei helposti, eikä varmasti ennen kuin kissa on nostettu pöydälle.
(Kirjoitettu Aamulehdelle 17.11.2018)
Tuontitullien nosto niistä maista tuotaville tuotteille joiden teollisuus tai energiaratkaisut rikkovat ilmastosopimusta ja päästönormeja. Raha on tässäkin voimallinen konsulentti. Täällä meillä kerätään miljardeja päästökaupalla. Käytetäänkö niitä varoja kehitysmaiden teollisuuden päästöjen pienentämiseen rahoittamalla uutta puhtaampaa tekniikkaa ? Kyllä pitäisi mutta missä niitä tuloksia on nähtävissä ? Suomen osuus maailman päästöistä on 0,016%. Suurten saastuttajien toimiin pitää puuttua ensisijaisesti ja kiireellä. Suomi on hoitanut pienen osuutensa oikeille raiteille mutta parku ja syyllistäminen ei ole missään suhteessa faktoihin. Tilanne on sama merien saastuttamisessa. Meriin päätyvien päästöjen ja jätteiden suhteen, suurimmat syntiset ovat muualla, ei täällä. Viis todellisuudesta, mielikuvat on se mikä politiikassa ratkaisee.