Suomi hyväksyi sopimuksen naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä (eli ns. Istanbulin sopimuksen) vuonna 2015. Siitä on seurannut paljon hyvää: turvakotipaikkoja on lisätty, kriisipuhelin avattu ja seksuaalisen väkivallan uhrien tukipalveluita kehitetty. Vaikka Suomi vielä täytä kaikkia sopimusvelvoitteitaan, homma etenee.
Silti olen huolissani kehityksestä ja väitän, että Istanbulin sopimus on eräiltä osin jopa taannuttanut suomalaista lähisuhdeväkivallan vastaista työtä.
Vuosituhannen ensimmäisellä kymmenellä Suomessa käytiin varsin laajaa keskustelua käsitteistä. Oli nimittäin huomattu, että myös mies saattoi olla suhteessa väkivallan uhri, ja nainen tekijä. (Mies on useammin tekijä poliisin tietoon tulevissa lievissä pahoinpitelyissä ja henkirikoksissa, mutta törkeissä pahoinpitelyissä ja tapon yrityksissä luvut menevät tasan.) Oli huomattu sekin, että väkivaltaa esiintyi myös samaa sukupuolta olevien parisuhteissa, ja ylipäätään muissakin suhteissa kuin parisuhteissa.
Alettiin puhua ”naisiin kohdistuvan väkivallan sijasta” ”lähisuhdeväkivallasta”. Muutos kielessä oli tärkeä, koska se tarkoitti myös ilmiön tunnistamista: lähisuhdeväkivalta on kiistatta sukupuolittunutta, mutta ei niin yksinkertaisesti, että yksi sukupuoli olisi uhri ja toinen tekijä.
Väkivallan tehokas torjunta lähtee tosiasioiden tunnustamisesta. Kun ymmärretään, että nainenkin voi lyödä, voidaan kehittää naisille palveluja väkivaltaisista käyttäytymismalleista irtaantumiseksi – siten kuin niitä on jo pitkään järjestetty väkivaltaisille miehille. Sama tietysti pätee myös uhrien saamaan tukeen. Kun ymmärretään, että ihmiset voivat kohdata parisuhteissaan väkivaltaa sukupuoleen katsomatta, voidaan turvakotipaikkoja suunnitella muidenkin kuin keskivertonaisten ehdoilla.
Istanbulin sopimuksen myötä viranomaiskieleen on kuitenkin hiipinyt takaisin ”naisiin kohdistuva väkivalta”. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi tuoreen tasa-arvovaltuutetun kertomuksessa (K 22/2018) ja sen ympärillä käydyssä keskustelussa. Käsitemuutoksen myötä on lähes tyystin kadonnut myös pyrkimys muun lähisuhdeväkivallan torjumiseen.
Istanbulin sopimus ei toki itsessään edellytä keskittymistä naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Päinvastoin, itse sopimusteksti kannustaa kaikenlaiseen lähisuhdeväkivallan vastaiseen toimintaan. Kansainväliset sopimukset ovat kuitenkin kompromisseja eri vaiheissa olevien maiden välillä, eikä suurin osa maailmaa ollut vielä sopimuksen kirjoitushetkellä ehtinyt prosessoida edes naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kovin pitkälle, muusta lähisuhdeväkivallasta nyt puhumattakaan. Ei ollut mahdollista laatia ”lähisuhdeväkivallan” vastaista sopimusta, vaikka Suomi siihen ehkä olisi silloin ollut valmis.
Ja niin sitten globaalissa mittakaavassa edistyksellinen sopimus tuotti Suomessa taantuman.
Itse ajattelen, että lähisuhdeväkivallan vastaisen työn avain on lapsissa. Jos lapsia tänään kohdellaan kunnioittavasti ja heille opetetaan väkivallattomia keinoja konfliktien ratkaisemiseen, meillä on huomenna aikuisia, jotka osaavat sen. Tilastollisesti pienen lapsen suurin väkivaltariski ovat omat vanhemmat, erityisesti äiti. Uskon, että suurin osa heistä yrittää muuttaa käyttäytymistään, mutta etupäässä omin voimin, koska väkivallan vastainen työ ei heitä tavoita.
Niin kauan kun ei tavoita, ei mikään määrä turvakotipaikkoja ja kriisipuhelimia tule riittämään.
Kysyin kaksi vuotta sitten THL:ltä miksi Nollalinja, joka on tehty Istanbulin sopimuksen pohjalta, rajaa pois katuväkivaltaa kokevat miehet (mutta ei katuväkivaltaa kokeneita naisia). Vastaus:
”Tosiaan ns. Istanbulin sopimus on Nollalinja-puhelinpalvelun taustalla. Istanbulin sopimus on NAISIIN kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen yleissopimus. Artikla 24 ei suoraan kiellä huomioimasta miehiä, mutta siinäkin viitataan naisiin … 1. a) mm. ”suojella naisia kaikilta väkivallan muodoilta sekä ehkäistä ja poistaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa….””
Sain perusteluksi myös sen, että naisiin kohdistuva väkivalta on tasa-arvokysymys, johon vastasin, että miehet kylläkin kokevat naisia enemmän sekä katuväkivaltaa että väkivaltaa kokonaisuudessaan. Mutta siellä päässä ei haluttu keskustella sen enempää, vaan todettiin vain että ”THL:n tehtäväksi on annettu järjestää lähisuhdeväkivallan ja naisiin kohdistuvan väkivallan auttava puhelin” ja että ”tuntemattoman väkivallan kohteeksi joutuneet miehet voivat soittaa Rikosuhripäivystykseen”.
Sinänsä tuo on pieni asia, mutta silti ärsyttää, kun se on taas yksi osoitus välinpitämättömyydestä miesuhreja kohtaan.
Olisiko naisen lyömisen uhriksi joutumisen sanomattomuus kertomaa siitä, että maailma ei ole vielä muuttunut niin paljon kuin monet ehkä kuvittelevat. Ei varsinkaan miehen ole hyväksyttävää tai ainakaan järkevää mennä kertomaan saaneensa naiselta turpiin, koska se saattaa vaikuttaa asemaan miehenä monin eri tavoin; työpaikalla, vapaa-ajalla, harrastuksissa jne, koska maailma on kuitenkin vielä meidän miesten ja jos joku vetää turpaan niin se on meidän juttu eikä naisten, vaikka väärin sekin tietenkin on. Olisiko niin, että kun miehet jotka saavat naiselta turpiinsa voivat mennä huoletta kasvojaan menettämättä hakemaan oikeutta niin maailma on taas aavistuksen lähempänä tasa-arvoa yms…