Erityisesti viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt lukuisia tilastoja ja tutkimuksia, joiden mukaan päihteiden käyttö ja siitä aiheutuvat haitat ovat kasvussa.
Se on vakava asia. Päihteiden ongelmakäyttö on käyttäjälle hengenvaarallista, sairastuttaa lähipiirin ja aiheuttaa laajamittaisia yhteiskunnallisia haittoja. Epäilen, että lähes jokaisella Suomen aikuisväestöstä löytyy jokin päihteisiin liittyvä trauma – joko oman tai muiden käytön seurauksena.
Väitän, että Suomi voisi olla huomattavasti vauraampi ja onnellisempi maa, jos se hoitaisi päihdepolitiikkansa paremmin. Miten se tapahtuisi? Minulla ei ole (vielä) ehdottaa kokonaista toimintaohjelmaa, luen parhaillaan alan kirjallisuutta ja opiskelen. Näistä voisi kuitenkin aloittaa:
1.) päihdepalvelujen riittävä resurssointi, myös pitkien kuntoutusten. Tällä hetkellä alle kolmannes hoitoa tarvitsevista sitä saa, ja hekin harvoin tilanteeseensa sopivaa hoitoa. Laskua kitsastelusta tällä sektorilla maksetaan sitten, poliisin, terveydenhuollon, oikeuslaitoksen, lastensuojelun jne. korkeina kustannuksina.
2.) Kokemusasiantuntijuuden parempi tunnustaminen ja hyödyntäminen. Tällä hetkellä kokemusasiantuntijuutta ei esimerkiksi päihdepalvelujen kilpailutuksissa usein huomioida lainkaan, vaikka sen tiedetään tehostavan päihdehoitoa merkittävästi. Erityisesti nuoria kokemusasiantuntijoita tulisi hyödyntää entistä enemmän myös kouluihin suunnatussa valistustyössä. Koska kokemusasiantuntijuus on oikeasti hyödyllistä asiantuntijuutta, siitä pitäisi voida myös maksaa – nykyisin monet tekevät tätä työtä vapaahehtoispohjalta myös tilanteissa, joissa muille maksetaan.
3.) Kokonaisvaltaisen, tutkimusperustaisen päihdepolitiikan linjaaminen. Meillähän päihdekeskustelu on 1980-luvulta sirpaloitunut sellaisiin osakysymyksiin kuin ”viinit maitokauppoihin” ja ”kannabis dekriminalisoitava”. Nämä voivat olla hyviä projekteja yksilöille, mutta niistä ei synny johdonmukaista kansallista päihdepolitiikkaa.
4.) Käytön kriminalisoinneista luopuminen. Vaikka tätä on tutkittu vielä verraten vähän, alkaa näyttää ilmeiseltä, että käytön kriminalisointien haitat ovat hyötyjä suuremmat.
5.) Päihdetyötä tekevien kouluttaminen. Nyt tilanne on se, että esimerkiksi terveydenhoitajana tai sosiaalityöntekijänä toimivalla henkilöllä ei välttämättä ole mitään koulutusta huumeista, muistakin päihteistä niukalti. Kuitenkin kyse on ilmiöstä, jonka suhteen lähes jokainen näissä ammateissa joutuu tekemään päätöksiä.
6.) Haittoja vähentävät toimet, esim. pistohuoneet, neulojenvaihto ja ainetestaus. Näillä ei vaikuteta käyttäjien määrään, mutta kylläkin yhteiskunnallisten haittojen määrään.
7.) Yleinen, asiallinen ja faktoihin perustuva valistus, ei vain kouluissa, vaan myös vanhemmille ja työpaikoilla. Ei olisi pahitteeksi poliitikoillekaan.
8.) Lääkepolitiikan tarkistus. USAn opioidikuolemissa keskeinen ”portti” päihdekäyttöön ovat olleet reseptilääkkeet, ja nämä kokemukset vaativat jatkuvaa tarkkailua myös Suomessa. On myös vahvoja viitteitä siitä, että eritoten vanhuksiin kohdistuu laajamittaista ylilääkitsemistä eritoten rauhoittavilla, ja tätä tulisi perata tarmokkaammin. Toisaalta eräissä perinteisesti vain huumeiksi mielletyissä aineissa, kuten kannabis ja LSD, on myös lääkepotentiaalia, joka myös vaatii linjausta.
9.) Riittävät mielenterveyspalvelut. Tiedetään, että puutteet mielenterveyspalveluissa lisäävät ”itsehoitoa” päihteillä (osin jopa samoilla aineilla, mutta ilman ammattimaista tukea ja kontrollia). Tähän liittyy myös päihteitä käyttävien läheisten tuki.
10.) Yleinen ymmärrys päihderiippuvuudesta sairautena.
