Vielä lasteni aloittaessa koulun 2000-luvun alussa oli hömötiainen Suomessa melko yleinen. Sitten tapahtui romahdus.
Vuonna 2019 hömötiainen julistettiin erittäin uhanalaiseksi. Tärkein syy on metsätalous. Hömötiainen tarvitsee varttunutta metsää, sillä nuorista ja siisteistä talousmetsistä se ei löydä riittävästi syötävää.
Tilanne on huolestuttava, eikä vain hömötiaisten osalta. Suomessa pesivistä lintulajeista yli kolmannes on uhanalaisia. Kasvien ja ötököiden kokonaistilannetta ei tiedetä, mutta suunta lienee sama. Suomi on suojellut biodiversiteettiään montaa muuta maata ponnekkaammin, mutta se ei ole riittänyt edes lajikadon pysäyttämiseen.
Uutta on, että nyt myös tavallisina pidetyt, meille kaikille tutut lajit vilkuttavat punaista. Uutta on sekin, että tämä ei johdu metsästyksen kaltaisista lajikohtaisista syistä, vaan kokonaisia elinympäristöjä katoaa. Siksi vaarantuneen lajin pelastamiseen ei enää riitä sen rauhoitus, vaan rauhoittaa (ja osin ennallistaa) pitäisi ekosysteemejä. Siinä taas joudutaan helposti ristivetoon talouden intressien kanssa, sillä maata ilman tuottotavoitteita on koko ajan vähemmän.
Luonnolla ja sen kaikilla lajeilla on itseisarvo. Sen pitäisi riittää meille perusteeksi yrittää kovemmin. Ihmisellä ei ole oikeutta rymistellä täällä niin, että muiden elämä käy mahdottomaksi.
Lajikadon hillitsemistä voi kuitenkin helposti perustella myös ihmisen omalla edulla. Ilmastonmuutoksen vuoksi tarvitsemme nimittäin lähivuosikymmeninä joka ikistä putkilokasvia ja kovakuoriaista. Mitä monimuotoisempi lajisto on, sitä paremmin luonto pystyy sopeutumaan – tarjoten samalla vakaamman elinympäristön myös ihmiselle.
Pohjoisen Suomen lajisto on muutenkin harva ja ilmastonmuutoksen odotetaan iskevän tänne poikkeuksellisen lujaa. Lisäksi lajien siirtymistä ilmastovyöhykkeiden mukana hidastaa etelässä Itämeri. Nyt ei olisi varaa niistää geenipankkia.
Sitten ovat ne kansainväliset pöydät. Mikäli haluamme (ja tietysti haluamme!) esittää muille maille uskottavia toiveita, yhteistyöehdotuksia ja vaatimuksia lajikadon hillitsemiseksi, on kotipesän oltava kunnossa. Tätä kautta hömötiaisen kohtalo kytkeytyy lajeihin, jollaisia Suomessa ei ole kuunaan nähty.
Etenkin rajoja ylittävien lajien kohdalla on muiden maiden toimilla myös suora yhteys täkäläisen lajiston selviytymiseen. Hyvä esimerkki tästä on kultasirkku, joka vastikään julistettiin Suomessa hävinneeksi ja on kansainvälisestikin hyvin uhanalainen. Kultasirkkuja ei vienyt meiltä suomalainen metsätalous, vaan kiinalainen keittiö. Kansainvälinen suojeluyhteistyö saatiin käyntiin liian myöhään.
Vaikka kaikilla lajeilla on itseisarvo, joillakin lajeilla on erityinen paikka sydämissämme. Suomalaisuus on nimittäin kehittynyt juuri tämän luonnon ja näiden lajien keskellä.
Kalevalassa maailma syntyy, kun sotka laskee munansa Ilmattaren polvelle. Nyt Suomen kaikki sotkalinnut ovat uhanlaisia. Lapasotkan kanta on vähentynyt jo pitkään, mutta tukka- ja punasotkan kohdalla kyse on samanlaisesta nopeasta romahduksesta kuin hömötiaisellakin.
Me emme menetä mitä tahansa lajeja. Menetämme lajeja, joilla on suora yhteys mielenmaisemaamme, jotka ovat osa meitä. Se on tietysti uhanalaisten lajien murheista pienempiä, mutta ihmissuomalaisille mitä tähdellisin seikka. Ilman voimakkaita toimia sotka voi olla jo lapsenlapsilleni yhtä myyttinen hahmo kuin Ilmatar.
(Kirjoitettu Aamulehdelle 17.5.2021)
