Arvoisa puhemies, pari viikkoa sitten alkoi käydä ilmeiseksi, että teho-osastojen lakko saattaa maksaa ihmishenkiä.
Lakkovaroituksen antaneet hoitajaliitot kieltäytyivät antamasta suojelutyötä. Pätevää työvoimareserviä ei tehohoidossa ole, sillä erikoilaitteita käyttämään ei noin vain siirretä henkilöstöä muista toiminnoista eikä yksityinen sektori tuota tehohoitoa. Monia potilaita ei myöskään voi siirtää.
Tässä tilanteessa hallituksen oli päätettävä, säätääkö laki, jolla velvoitetaan lakkoilevat hoitajat suojelutyöhön.
Sen jälkeen on tapahtunut yhtä ja toista.
Tänään meillä on edessämme määräaikainen, laaja-alaisesti sosiaali- ja terveysalalle kohdistuva laki, joka velvoittaa työmarkkinaosapuolia neuvottelemaan suojelutyöstä ja viime kädessä yksilöitä töihin.
Alkuperäistä uhkaa tehohoidon lakoista ei kuitenkaan enää ole. Laki kohdistunee kotihoidon lakkoon ja mahdollisesti erikoissairaanhoidon joukkoirtisanoutumiseen, joista kummassakin suojelutyön järjestämiseen muilla keinoin on käsitykseni mukaan kallista, mutta ei mahdotonta.
Arvoisa puhemies, nyt käsittelyssä oleva laki on monin tavoin parempi kuin lukuisat aikaisemmat versionsa. Kiitos tästä kuuluu sitkeille ja vastuullisille neuvottelijoille hallituksen valmistelussa ja täällä eduskuntakäsittelyn aikana.
Tarkennuksista ja kohtuullistamisista huolimatta on keskeisin ongelma siellä edelleen – nimittäin, mihin tätä lakia tarvitaan.
Kuten perustuslakivaliokuntakin lausunnossaan toteaa, lain säätäminen jo itsessään tarkoittaa kajoamista työtaisteluoikeuteen. Kun jotakin perusoikeutta rajoitetaan, on siihen syytä olla painavat perusteet.
Ihannetapauksessa laki säädetään aina yleisellä tasolla, ei jotakin tiettyä tapausta varten. Kun tästä pääsäännöstä poiketaan, pitäisi osoittaa, miten kyseinen tapaus poikkeaa muista.
Eli toisin sanoin: miten nyt käsillä oleva hoitajaliittojen työtaistelu-uhka poikkeaa kaikista muista työtaisteluista, joita Suomen historiassa on käyty?
Tehohoidon kohdalla tämä erityisyys oli verraten helppo perustella. Kyse on aivan poikkeuksellisella tavalla ihmisten henkeä turvaavasta toiminnasta, jonka suojelutyöhön ei koko valtakunnasta välttämättä löydy pätevää väkeä.
Käsillä olevan lain rajauksilla vastaavaa perustelua ei nähdäkseni voi käyttää. Päinvastoin, ainakaan kotihoidon osalta näkemäni selvityksen mukaan suojelutyön tekijöitä ei ilmeisesti ole edes yritetty etsiä niillä keinolla, joita muissa sotealan henkilöstöpulatilanteissa jo vakiintuneesti käytetään – viittaan tällä yksityisten palvelutuottajien kattavaan läpikäyntiin, huomattavasti tavanomaista palkkatasoa korkeammalla palkkiolla houkutteluun ja eläkeläisreservin hyödyntämiseen.
Ja jos näin ei ole, ei meidän pitäisi olla lähelläkään tilannetta, jossa asioita on ryhdyttävä hoitamaan perusoikeusrajoituksin.
Emme ole tilanteessa, jossa vastakkain olisivat lakko-oikeus ja oikeus elämään, kuten lakiesitystä on perusteltu ja kuten alkujaan olikin. Vastakkain ovat lakko-oikeus ja raha.
Arvoisa puhemies, nähdäkseni lain hyväksyminen avaa kaksi vaihtoehtoa.
Ensinnäkin lakia saatetaan käyttää, jolloin se edellä kuvatun valossa tarkoittaisi lakiin turvautumista aiemmin kuin viimesijaisena keinona, siis lain vastaisesti.
Toiseksi on tietysti myös mahdollista, että lakia ei sen voimassaoloajan puitteissa käytetä. Silloin sen ainoiksi vaikutuksiksi jää eduskunnan periaatteellinen kanta työtaisteluoikeuden rajoittamisen ehtoihin, mikä todennäköisesti laskee kynnystä vastaaviin ratkaisuihin myös tulevaisuudessa.
Näistä syistä en voi lakia kannattaa.
Puheenvuoroni hallituksen esitykseen HE 130/2022 eduskunnalle laiksi välttämättömän terveydenhuollon ja kotihoidon turvaamisesta työtaistelun aikana. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/HallituksenEsitys/Sivut/HE_130+2022.aspx
Loistavasti jäsennetty – ja tämähän on jo toisinto vuodelta 2007, jolloin myös säädettiin pakkotyölaki, jota ei olisi voitu laittaa täytäntöön. Perusoikeus elämään etc. ei voi perustua orjuuden palauttamiseen. Rahalla tämä ratkeaa ja julkisen sektorin johtamiskulttuurin muutoksella.
Hyvin perusteltu!