12. 10 2022

Vanhemmuuden ydinkokemus on syyllisyys

Eräänä keväisenä päivänä vuonna 1996 tepasteli taloyhtiömme hiekkalaatikolle Iso Poika ja löi esikoistani lapiolla päähän.

Koko on tietysti suhteellinen asia. Edellä kuvattu Anton oli tuolloin kolmen, ei siis keskivertoihmiseksi kovinkaan iso. Yksivuotiaan Karini rinnalla hän kuitenkin näytti jättiläiseltä.

Aivoissani sumeni, nopeasti ja totaalisesti.

Kun sain jälleen todellisuudesta kiinni, oli käteni enää muutaman sentin päässä Anton-pojan korvasta – joka ei sitten näyttänytkään lainkaan isolta, päinvastoin.

Koskaan aikaisemmin en ollut ajatellut itseäni väkivaltaisena ihmisenä, enkä varsinkaan ihmisenä, joka saattaisi käydä kiinni pikkulapseen. Ja kuitenkin, äkkiä olin vain muutaman sentin päässä juuri sellaisesta ihmisestä.

Se oli tärkeä opetus, nöyryydestä. Eikä viimeinen, jonka äitiys on tuonut.

Jos haluaa päästä perille omasta rajallisuudestaan, kannattaa hankkia lapsi. Pikkulapsiarjen univaje, hormonimyrskyt, kaiken tekemisen toistuva keskeytyminen, jatkuva saatavilla olo ja tuhoon tuomittu pyrkimys säilyttää aikuisen ymmärrys ilman riittäviä aikuiskontakteja – se kaikki muistuttaa erehdyttävästi olosuhteita, joilla tiedustelupalvelut testaavat agenttikokelaiden kykyä selviytyä ääriolosuhteissa.

Olen kiertänyt tutkijana haastattelemassa seksityöläisiä maailman vaarallisimmissa slummeissa ja osallistunut poliitikkona moniin konflikteihin. Myös työelämän ulkopuolella on tullut koetelluksi rajaa jos toistakin.

Mikään edellisestä ei yllä haasteellisuudessaan lähellekään vanhemmuutta.

Maailmanhistoria ei tunne profeettaa, joka näyttäisi hyvän ihmisen mallia vaippaansa kakannut käsivarrella ja uhmaikäinen viitan lahkeessa mankuen. Koska ei siitä selviäisi täysin pistein itse Jeesuskaan. Helppohan sitä lapsettomana on kuljeskella vetten päällä, lipittää viiniä jäbäporukassa, saarnata lähimmäisenrakkaudesta ja jalomielisesti sallia lasten tulla tykö, kun itseä huvittaa.

Havaintoa omasta rajallisuudesta seuraa väistämättä syyllisyys. Se ei ole yksinomaan huono asia. Se saa meidät yrittämään parhaamme silloinkin, kun jaksaminen, ehtiminen, kiinnostukset tai vietit vetäisivät toisaalle.

Lapsen kyky syyllistää on avuttoman paras suoja. Se selittää, miten epäkäytännöllisen pitkään huolenpitoa vaativat ihmispennut ylipäätään säilyvät hengissä. Samalla voi syyllisyys kuitenkin olla yhtä helvettiä. Se saa vanhemman tekemään paljon, mutta ei koskaan riittävästi.

Asiaa ei ainakaan helpota, että yhteiskunta on normittaa lasten kasvatusta vahvasti. Oikeanlaisen vanhemmuuden kriteerit vaihtelevat, mutta kaikkialla rima on nostettu niin korkealle, että vain pieni ja etuoikeutettu osa vanhemmista voi toivoa selviävänsä muiden silmissä puhtain paperein.

Etenkin 1950-luvulla länsimaisena kasvatusihanteena oli ydinperhe, jossa ahkera isä tienaa leivän ja lempeä äiti omistautuu lapsista ja kodista huolehtimiseen. Monissa työväenluokkaisissa perheissä tämä tietenkin oli mahdottomuus, sillä myös äidin oli käytävä ansiotyössä, sen minkä uusintamisvelvoitteilta ehti. Eikä se ollut helppoa keskiluokassakaan: kotiäitivuosikymmenellä perheellisten naisten amfetamiinin käyttö kasvoi räjähdysmäisesti.

Nykyään meillä on Suomessa ns. kahden elättäjän malli, eli molempien vanhempien oletetaan käyvän töissä. Jotta kukaan voisi tällaisen normin olosuhteissa lisääntyä, on lapsiperhearjen helpottamiseksi keksitty jääkaapit, pyykinpesukoneet, päiväkodit ja paljon muuta.

Kaikki näyttääkin sujuvan hyvin. Vanhemmat leikkivät lastensa kanssa enemmän kuin koskaan. Lapset ovat terveempiä ja kohtaavat traumaattisia asioita harvemmin kuin ehkä koskaan ihmiskunnan historiassa.

Syyllisyys tai sitä vahvistava normittaminen eivät silti ole kadonneet mihinkään. Elämän helpottuessa on vain rimaa nostettu.

Vielä omassa lapsuudessani 1980-luvulla oli aivan normaalia, että ekaluokkalainen vietti koulun jälkeen iltapäivät itsekseen. Jo leikki-ikäiset lapset saivat liikkua vapaasti monen kilometrin alueella, käydä kaverien kanssa luistelemassa tai lähteä uimaan, koska ei kukaan ehtinyt vahtia.

Nykyään semmoisesta tehdään lastensuojeluilmoituksia. Kunnilla on velvoite järjestää iltapäivätoimintaa ja vanhemmille moraalinen velvoite ilmoittaa lapsensa sinne. Ani harvoin leikki-ikäisiä näkee yksin oman pihan ulkopuolella, etenkään keskiluokkaisissa lähiöissä.

Huonon vanhemman kirjoihin riittää, että lapsi käyttelee kosketusnäyttöä liian tottuneesti, nauraa liian kuuluvasti bussissa tai paljastaa kenkiä riisuessa eriparisukat. Hyvä vanhempi käy kokopäivätöissä, mutta ehtii silti olemaan täysipainoisesti läsnä lapsilleen, viemään tätä harrastuksiin ja rakentamaan arkeen erityisiä hetkiä – luomaan muistoja, jotka kantavat läpi elämän.

Jos ihmiset saisivat etukäteen tietää totuuden siitä, kuinka lujille vanhemmuus ihmisen pistää, ei kukaan varmaankaan tekisi lapsia. Liian tiukalle vedetty sosiaalinen normi saa biologisista syistä mimosanherkäksi äityneen syyllisyytemme kirkumaan.

Onneksi emme tiedä, sillä vanhemmuus on paljon muutakin kuin oman pienuutensa opettelua. Se juurruttaa maahan, sukuun ja elämään. Monille se tuottaa elämän sitkeimmät ja pitkäaikaisimmat ihmissuhteet.

Vanhemmuus myös tekee asioista yksinkertaisia: onni on sitä, että lapsilla on kaikki hyvin. Sen syvällisempiä eksistenssipohdintoja ei tarvita (eikä niihin kyllä riitä voimiakaan).

Tänä vuonna nuorin lapseni Joel täytti 18 vuotta. Tekstin alussa mainittu Kari on jo 27, hän opiskelee mieleistään alaa ja on kihloissa unelmiensa naisen kanssa. Anton on hänen pitkäaikaisimpia ystäviään.

Sitten on vielä 25-vuotias Ronja, jonka kotona minua jo kutsutaan ”Anna-mummuksi”.

Jo vuosien ajan on vanhemmuuteen kuuluva syyllisyys ollut vähenemään päin. Sen tilalle on tullut äimistys, miten kaikista puutteistani huolimatta kasvoi lapsistani niin upeita ihmisiä.

Ehkä juomavedessä oli jotain.

 

(Kirjoitettu Tampereen työväenteatterin Vanhempainilta-näytelmän käsiohjelmaan syksyllä 2022)

3 thoughts on “Vanhemmuuden ydinkokemus on syyllisyys

  1. Kiva (!) kuulla, että äiti-ihmisen syyllisyysperinne elää edelleen. Tiedoksesi kerron, että iän myötä syyllisyys ei vähene, vaikka pienokaiset hipovat viittäkymppiä, se saa vain uusia syvyyksiä. Lisäksi se kätkee hellään syliinsä myös lapsenlapset. Melkein tekisi mieleni sanoa, että se auttaa kasvamaan ihmisenä, mutta koska tosu-tv on sanonnan ominut, en sano.
    Kaikkea hyvää!

  2. Isyyskin kuuluu vanhemmuuteen ja on sekin loppujen lopuksi varsin herkkä kohtaamaan syyllisyytensä jälkikasvujensa ja itsensä ”vinoumiin”. Miehisyyden ja isyyden välillä on dilemma eli pulma, johon on useampiakin vastauksia, mutta tuskin mikään niistä on hyväsyttävästi ymmärrettävissä lopun ikää.

  3. Vanhemmuus on jatkuvaa huolenpitoa ja vastuuta lapsen hyvinvoinnin kehityksen seuraamista. En uskalla edes ajatella sitä kaikkea. Pakostaki naureskeli välillä itsestään nuorimmaisen ilmeille. Nuorimmaisen kehityksen seuraamista pääsin vihdoin seuraamaan eniten. Nautin suunnattomasti lapsen kasvamisesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.