Arvoisa puhemies,
saako eläimen tappaa?
Kyllä. Suomen lain mukaan eläimen saa tappaa, tai milloin ei, on siitä säädetty erikseen.
Poikkeuksen muodostaa vain ihminen. Ihmisten kohdalla tappaa ei saa, ellei laissa toisin ole säädetty.
Tätä eroa ei uusi eläinten hyvinvointilaki kumoa tai edes vakavasti pohdi. Vaikka esityksessä mainitaan eläinten itseisarvo, käsitettä käytetään normaalimerkityksestä poikkeavalla tavalla eräänlaisena heiveröisenä hyväntahdon eleenä.
Itse lakiesitys korostaa sen sijaan eläinten välinearvoa. Edelleen olisivat sallittuja monet käytännöt, jotka tuottavat eläimille tarpeetonta ja jatkuvaa kärsimystä. Perusteeksi riittää ihmisen taloudellinen hyöty tai jopa ihmisen harrastustoiminta.
Ihmisen teknologinen edistyminen ja yksityisomaisuuden käsitteen synty ovat tarkoittaneet yhä laajamittaisempaa eläinten hyväksikäyttöä. Viimeistään keskiajalla virinnyt Aristoteleen renessanssi yhdessä opillisen kristillisyyden kanssa sementoivat katolisessa ja protestanttisessa maailmassa ajattelun, että yksin ihmisellä on järki ja sielu ja näiden vuoksi oikeus kohdella muita lajeja mielensä mukaan.
Vuosisatojen ajan on eläinten tappaminen tunnistettu oikeusjärjestyksissä lähinnä omaisuusrikoksena. Tehomaatalous on räjäyttänyt tämän eläinten hyväksikäytön ennennäkemättömiin mittasuhteisiin.
Arvoisa puhemies,
tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.
Läpi eläinten välineellistämisen ruman historian, aina on kuultu myös toisenlaisia ääniä. Kaikkien aikojen kirjallisuudesta löytyy kuvauksia eläimistä tuntevina, arvokkaina olentoina – ja ihmisistä, joille eläin on ihailun ja myötätunnon tai jopa yksilöllisen kumppanuuden ja rakkauden kohde.
Kuten roomalainen Ovidius sen muotoilee:
”Kuka viiltää vasikan kaulan veitsellä ja kuuntelee liikuttumatta sen säälittävää ääntelyä? Kuka voi teurastaa karitsan, joka määkyy pienen lapsen äänellä? Tai syödä lintua, jota on vähän aikaa sitten itse ruokkinut? Miten se muka eroaa murhasta?” [1]
1970-luvulta lähtien virinnyt moderni eläinetiikka on kehittänyt uusia ja kaivanut esiin jo unohdettuja näkökulmia ihmisen ja muiden eläinten suhteeseen. Eläinsuojeluliikkeen ansiosta nämä ajatukset uivat jo hyvin lähellä valtavirtaa.
Oikeudenkäytön näkökulmasta tämän virtauksen keskeisin perushuomio on: yleisesti hyväksyttyjen eettisten periaatteiden puitteissa ei löydy kestävää perustelua sille, miksi oikeudenmukaisuuden, lain ja elämän itseisarvon käsitteitä ei tulisi ulottaa myös muihin eläimiin.
Arvoisa puhemies,
lakiesityksessä ehdotetaan, että jatkossa eläin tulisi tainnuttaa tai tappaa aina ennen verenlaskun aloittamista. Perustuslakivaliokunta kuitenkin velvoitti muuttamaan tämän kohdan niiltä osin kuin kyse oli uskonnollisista syistä noudatettavasta erityisestä teurastustavasta.
Vastakkain punninnassa olivat uskonnonvapaus sekä eläinten suojelemiseen liittyvä painava yhteiskunnallinen peruste. Toisaalta kielto olisi merkinnyt eräiden uskontojen ydinalueelle kuuluvan lihan kotimaisen tuotannon loppumista, toisaalta nykyinen tieteellinen tutkimus puoltaa vähemmän kipua ja kärsimystä tuottavia teurastusmenetelmiä.
Tällä kertaa painava yhteiskunnallinen peruste ei ollut riittävän painava. Vielä.
Ranskalainen filosofi Jacques Derrida on sitä mieltä, että vaikka eläinsuojeluliikkeen eteneminen on ollut hidasta, se on kuitenkin onnistunut tekemään eläimiin kohdistuvasta väkivallasta kysymyksen, jota ei voi väistää. Se on vielä marginaalissa, mutta samalla jo yksi aikakautemme suurista kysymyksistä.
”Me etenemme tämän vaiheen läpi ja se etenee meidän lävitsemme. Käymämme sodan ajatteleminen ei ole pelkästään velvoite, velvollisuus ja vastuu, vaan se on hyvässä ja pahassa, suoraan ja epäsuoraan myös välttämätön ja pakollinen asia, jota kukaan ei pääse pakoon.”[2]
Tätä Derridan asettamaa kysymystä punnitaan parhaillaan ympäri maailmaa ja on ilmeistä, että se tulee lähivuosina tuottamaan myös oikeudellisia johtopäätöksiä. Mikäli kehitys kulkee nykyiseen suuntaansa, se tarkoittaa eläinten itseisarvon ja hyvinvoinnin yhteiskunnallisen merkityksen kasvamista.
Suomi ei voi jättäytyä tämän keskustelun ulkopuolelle. Siksi teen seuraavan lausumaehdotuksen:
”Eduskunta edellyttää, että valtioneuvosto seuraa eläinten teurastusta koskevan sääntelyn kansainvälisen oikeustilan kehitystä, raportoi siitä valiokunnalle ensi vaalikauden loppuun mennessä ja tarvittaessa laatii siitä johtuvat muutosesitykset.”
Lähteet:
[1] Ovidiuksen Metamorfoosit -teoksen sitaatti artikkelista Aaltola Elisa (2015) Plutarkhos ja antiikin ihmisen eläinsuhde. Teoksessa Plutarkhos. Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia. Helsinki: Gaudeamus. sivut 175-176.
[2] Derridan sitaatti artikkelista Calarco Matthew (2013) Derrida – Eläimen kiihko. Teoksessa Aaltola Elisa (toim.) Johdatus eläinfilosofiaan. Helsinki: Gaudeamus. Sivut 164-165.
Puheenvuoroni hallituksen esitykseen eduskunnalle laiksi eläinten hyvinvoinnista ja siihen liittyviksi laeiksi, HE 186/2022 vp.
